Minun tarinani: Voimat loppuu.. Mutta koita olla vahva!

farkkukankaan päällä pieniä kiviä kasattuna sydämen muotoon
Kirjoittanut: -Meri
 
Kerron tässä oman tarinani siitä miten olen "joutunut" tähän tilanteeseen. Vanhempani erosivat kun olin 4-vuotias. Asuttiin silloin Espanjassa. Kun vanhempani erosivat isäni jäi sinne ja muutettiin siskoni, koirani ja äitini kanssa Suomeen takaisin. No äitini löysi uuden miehen ja se oli tosi mukava ja ihana ihminen kerrakseen. Vuodet kuluivat ja alkoi tulla riitoja ja niistä päästiin yli, siskoni sanoin minulle että "oletko huomannut että äiti voisi jopa olla alkoholisti" no en tietenkään vielä ala-aste iässä tajunnut sitä! Äiti joi ja joi sammui usein sohvalle ja isäpuolen kanssa kateltiin kyllästyneenä siihen touhuun.
 
Vähän päälle vuosi sitten he erosivat 10 vuotta kestäneestä avioliitosta. Ja siskoni oli jo muuttanut muutama vuosi sitten pois kotoota. Kun muutimme äitin kanssa pois, äitini sanoi että "kaikki tulee muuttumaan parempaan suuntaan". No tietenkin uskoin tämän koska se on minun äitini!
 
Pikku hiljaa aloin huomaamaan ettei mikään ole muuttunut, vaan pahentunut. Kaupasta tulee kaljaa ja käydään lähibubissa. Aloin huolestua ja puhuin siskolle tästä ja sisko puhui äidille. Mutta sekään ei auttanut – ei äiti kuunnellut sanan sanaa mitä ollaan puhuttu sille! Nyt olen mennyt puhumaan asiasta ja olen saanut hyvin tukea koulun puolesta!
 
Yhtenä aamuna äiti tuli sänkyni viereen ja sanoi "nyt kaikki tulee muuttumaan, lupaan olla juomatta ja hakee apua ja rakastan sua ihan hirveesti". No totta kai uskoin jokaiseen sanaan mitä se sanoi ja uskottelinki jo itselleni että nyt se on tosissaa ja haluaa tehdä asialle jotakin. Kului muutama päivä, jotka meni oikein hyvin. Ajattelin silloin että "saankohan nyt olla onnellinen ja saankohan nyt iloisen äitin". Mutta aloin löytää piilopulloja ja ihmettelin kun äitillä "seisoo" silmät päässä, mutta en ole nähnyt hänen juovan. Tajusin että äiti juo salaa!
 
Sanoin tästä äitille ja siitä tuli riitaakin isompi riita. Olin lähdössä iskän luo (joka muutti Suomeen takaisin n 8-10 vuotta sitten), mutta en kerennyt lähteä ennen kun äiti suorastaan sanoi että "voit lähteä tosta ovesta". Läksin siitä sitten sanomatta minne menen. Äitiltä tuli viiden aikaa aamulla viesti että "missä olet", ja mietin hetken että miksi vastaisin sille? Olisi kuulemma soittanut poliisille/sossuille siitä kun en kertonut missä olin? Itehän se tavallaan heitti minut ulos!
 
Isäni on ollut aina mulle tuki ja turva, se ei juo kännejä minun nähden, en ole ikinä nähnyt häntä kännissä. Juo joskus muutaman kaljan, mutta se ei haittaa minua kun tiedän että se on monia viikkojakin juomatta. Mutta jos äiti juo yhdenkin kaljan niin se tekee mulle olon että se juo minun takia. No tuon jälkeen se taas lupasi olla juomatta ja taas luotin siihen ja nyt ollaan tässä tilanteessa, että oon sanonut ja sille tullaan
 
muualtakin sanomaan, että jos se ei lopeta juomista niin tehdään lastensuojeluun ilmoitus ja aletaan miettiä että voinko asua kotona vai laitetaanko minut iskälle tai johonkin muualle. Mulla on vika vuosi peruskoulussa menossa. Ja haluaisin tämän vikan vuoden minkä asun täällä kotona (toivottavasti) viettää hyvissä välein äitin kanssa ja tehdä ilosia asioita!
 
Siskoni ei ole ikinä ollut kovin läheinen minulle ja tuskin tulee ikinä olemaankaan, eikä näköjään äitikään minulle. Olen ollut aina se kakkonen ja se huonoin.
 
Aina ekana syytetty minua ja aina oon ollut se kehen ei voida luottaa. Siskoni piti bileet kun oltiin mökillä ja se yksin kotona. Se päästettiin kun koira veräjästä, eihän sitä ees enää muisteta! Mutta minut on aina pistetty hoitoon johonkin jos porukat on joutuneet lähtemään vaikka reissuun. Nyt vasta vuoden sisään oon saanut jäädä yksin kotiin, ja siltikään ei oo kovin luottamuksella jätetty. Siskoni ja äitini soittelee suunnilleen 10 kertaa päivässä pienestäkin asiasta, ja siskoni ei osaa tehdä mitään ennen kuin se kysyy äitiltä. Siskoni on kihloissa ja ihmettelen miten tämä sen kihlattu jaksaa sitä. Ei siinä, siskoni on ihan mukava, mutta se on elänyt tämän saman elämän silloin kun hän oli minun ikäiseni, mutta ei uskaltanut kertoa siitä kellekään! Ja siitähän äitini on antanut pisteet sille ja kohtelee häntä kun enkeliä.
 
Mutta mitä tää tekee mulle: vahvan ja oma-aloitteisen, ja tulen varmasti pärjäämään vuoden päästä ilman sitä että tarttee soitella 10 kertaa päivässä äitille että "voiko mattoa imuroida". Oon päättännyt, että en soittele äitille sitten. Se saa soitella minulle jos on asiaa tai ikävä, jota tuskin tulee! En ikinä oo voinut mennä esim. äitin kanssa kahville koulun jälkeen, koska kun tulen koulusta, niin se on juonut 1-3 kaljaa ja se ei ikinä näytä että se välittäis minusta.
 
Vaikka nään iskää nykyään tosi harvoin, niin saan siltä sen tunteen että se välittää minusta sillä se soittelee ja kyselee kahville juttelee ja vaihtaa kuulumisia. Ja arvostan sitä suuresti!
 
Haluaisin vain suuresti, että äiti olisi kunnossa ja sillä olisi kaikki hyvin. Mulla on aina silmät turvoksissa itkemisestä ja ahdistusta huutamisesta. Ei se ole tavallista elämää. Pyysin äitiä kaatamaan kaljat pois, mutta se sanoi ettei kaada. Sitten sanoin, että jos sä et kaada niitä pois, niin se osoittaa sen, että sä et välitä musta niin paljon, ja että kalja menee edelle! Ja tämän hän kielsi. Mutta näin se on!
 
Itselläni ei ole ollut itsetuhoisia ajatuksia, mutta monesti olen miettinyt mitä äiti ajattelisi jos vaikka mulle kävisikin jotain mistä en selviäisi? Ajatuksia on tullut "no oisipa yksi valittajataakka pois" ja sitä luokkaa.
 
Mutta tunnen itseni silti jotenkin vahvaksi, kun olen uskaltanut puhua tästä psykalle ja sanoa asiat suoraan
 
sekä sille että äitille. Äiti luulee olevansa joenkin vahva pärjätäkseen yksin, mutta se on nössöyttä! Vahva on se joka hakee apua ja se joka uskaltaa kertoa asiat kiertelemättä totuutta! Toivon että äitini ymmärtäisi asian vakavuuden ja ottaisi asian vakavasti! Tämä saattaa olla vika vuosi kun olen tekemissä äiti kanssa. Se riippuu vain äitistä: voiko se muuttua ja miettiä myös muitakin kun itseään. Voimia myös teille kaikille jotka kokevat samaa asiaa! Ootte kaikki vahvoja ihmisiä - pitäkää ittenne vahvoina ja me kaikki tullaa varmasti menestymään hyvin , ja ei oteta mallia vanhemistamme! <3 love ya! <3
 
Minun tarinani –juttusarjan kirjoitukset on kerätty Varjomaailma-sivustolta vuosina 2008-2014. Ne ovat suomalaisnuorten omia kokemuksia elämästä vanhemman päihdeongelman kanssa. Kaikki Varjoblogin valokuvat ovat Aino Huotarin ottamia.

Kommentoi