Minun tarinani: Smile and breathe, you got this

Kuvassa näkyy mikrofoni sumeaa taustaa vasten.

Oniisanin pitämä puhe Alkon järjestämässä Et ole yksin -vastuullisuusseminaarissa 10. lokakuuta.

Meitä alkoholistien läheisiä ja etenkin lapsia on todella paljon Suomessa. Osa jää aivan varmasti piiloon. Alkoholi jättää jälkensä käyttäjän lapseen aina, joissakin tilanteissa rajummin kuin toisissa.

Lapsi ei ymmärrä mitä viina on, lapsi ei ymmärrä, miten pullon sisältö vaikuttaa aikuiseen. Mutta lapsi huomaa vaikutukset heti. Me huomataan se, vaikka aikuisesta tuntuisi, että tilanne on ihan hallinnassa.

Mä oon kuullut toisilta lasisen lapsuuden kokeneilta ihmisiltä alkoholistin lapsia leimaavia piirteitä ja tunnistan nämä myös itsessäni. Eritoten me kannetaan vastuuta. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, pienikin lapsi voi kokea suurta vastuuntunnetta. Entä jos mä oon kiltisti, ehkä silloin ei juoda. Pitää siivota pullot piiloon. Pitää siivota koti. Pitää esittää reipasta ja hyvinvoivaa, koska aikuinen ei voi hyvin. Roolit kääntyy päälaelleen.

Hyvin usein alkoholistien lapsia leimaa piirre, että me ollaan hirveen reippaita. Me hymyillään, tehdään parhaamme koulussa, siivotaan kotia, ollaan oikein enkeleitä. Ne roolit, joita lapset omaksuu lapsuudessa, ne saattaa jäädä päälle aikuisiälläkin. Itsessäni esimerkiksi tunnistan hyvin piirteen, että oon hirveän miellyttämisenhaluinen ja turhan kiltti vieläkin.

Näistä piirteistä lapsuudessa voi tulla taakka. Mutta toisaalta niistä voi opetella kääntämään voimaannuttavia piirteitä. Mä olin lapsena liian kiltti, nykyään mä olen opetellut olemaan kiltti myös itselleni. Ja mä olin yltiöreipas, kannoin enemmän ku jaksoin. Nyt mä opettelen lempeyttä ja armollisuutta itseäni kohtaan. Riitän tällaisena, ei tarvi tehdä enempää kuin jaksaa. Näiden asioiden opettelu jatkuu vielä tosi pitkään, eikä se haittaa. Hyvälle alulle on jo päästy.

Mä olisin varmasti ollut vielä suuremmassa pulassa ongelmieni kanssa, ellei mulla olis ollut turvallisia aikuisia mun ympärillä. Sukulaiset ja kavereitten vanhemmat olivat varmaan suurimmat vaikuttajat tähän. Kun kotona oli paha olla, pystyin mennä muualle hengähtämään. Aina oli ruokaa ja turvallinen ympäristö.

Mä haluan tällä esimerkillä kertoa, että se turvallinen aikuinen voi olla kuka vaan. Ei tarvitse tehdä paljoa tai ryhtyä terapoimaan traumatisoitunutta lasta. Läsnäolo, turvallinen ja hyvä ilmapiiri on parasta mitä voi olla. Lapsi kyllä kertoo asioistaan jos haluaa, mutta sekään ei välttämättä ole se paras asia. Paras asia on se, että on joku aikuinen, vaikka sukulainen, ope, kaverin vanhempi tai hymyilevä kaupan kassa, joka on läsnä, hymyilee ja antaa hetken aikaa hengähtää siinä vieressä. Netissäkin on hyviä sivuja, joista löytyy aikuisia ja vertaistukea.

Tänä päivänä mulla menee tosi kivasti, mä oon ollu terapiassa kaksi vuotta, mikä on auttanu selvittämään monia ajatuksia. Opiskelu ja työt rytmittävät arkea. Nautin siitä, että saan opetella niitä asioita joista tykkään itse. Mä oon myös alotellut kokemusasiantuntija- ja vertaistukityötä, tää on mulle ihan älytön voimavara, kun saa tukea ja tsempata muita. Siitä saa myös hyvän mielen itselle.

Me alkoholistien lapset ollaan melko näkymätöntä kansaa. Suurin osa ihmisistä tietää, että meitä on. Ihmiset herää siihen vasta, kun uutisissa on joku pysäyttävä uutinen lapsiparasta, joka joutuu lastensuojelun sijoittamaksi kamalista kotioloista. Me halutaan useimmiten olla näkymättömiä, sillä me ollaan hyvin lojaaleja meidän vanhemmille tai läheisille jotka juo.

Mun mielestä tästä asiasta puhutaan ihan liian vähän, siis uutisotsikkojen ja median riepottelun ulkopuolella. Me halutaan olla näkymättömiä ja ollaan varmaan saatu tahtomme läpi turhankin hyvin. Ketään ei voi pakottaa puhumaan, mutta kuka tahansa voi olla turvallinen aikuinen, jonka viereen lapsi voi tulla levähtämään. Ehkä joku päivä se lapsi sinun vieressäsi aloittaa lauseen hiljaisella äänellä ja sanoo: "Mulla on paha olla kotona." Siitä se selviäminen alkaa.

Kiitos

Puheen kirjoittaja on vanhempien juomisesta selviytynyt nuori, joka osallistui Varjomaailman nettiryhmiin nimellä Oniisan. Kirjoitus on kolmas osa blogisarjaa, jossa Oniisan kertoo omista kokemuksistaan ja selviytymiskeinoistaan. Pysy siis kuulolla. Varjomaailman nettiryhmistä voit puolestaan lukea lisää täältä. Ilmoittautua voi jo joulukuun alussa alkavaan, yli 16-vuotiaille tarkoitettuun Varjoryhmään.

Kommentoi