Minun tarinani: Rankka lapsuus kasvattaa astetta kovempia jätkiä

valokuva: takaapäin kuvattuna kaksi ihmistä polkupyörällä vihreässä maisemassa, toinen ajaa ja toinen seisoo tarakalla
Kirjoittanut: Dizh
 
Kaikkihan alkoi noin kolme vuotta sitten. Tai paremminkin, silloin se kaikki meni pahemmaksi. Kolme vuotta sitten minut huostaanotettiin ensimmäisen kerran. 
 
Äitini ja isäni erosivat kun olin liian pieni ymmärtämään. Heillä on yhteishuoltajuus, mutta asun kuuitenkin pysyvästi äitini luona. Äitini on alkoholisti ja työnarkomaani. Neljä-viisi vuotta sitten, kun aloin ymmärtää, ettei äitini elämä muistuta kenenkään muun tuntemani aikuisen elämää, tein tyhmimmän teon mitä kadun edelleen. Hain apua.
 
Kolme vuotta sitten keväällä minut huostaanotettiin ensimmäisen kerran laiminlyönnin takia, minua ei loppujen lopuksi uskottu ja sosiaalitantat heittivät minut takaisin äidille. Seuraava vuosi oli samanlaista kuin aina. 
 
Kaksi vuotta sitten keväällä samaan aikaan, kuin sitä edeltävänä vuonna minut huostaanotettiin toisen kerran. Syynä oli käsiksi käyminen. Äitini heitti minut kaapin oveen, kun oli kännissä. Olin reilun kuukauden tukiperheessäni sijoitettuna ja olin tukehtua sinne. Olen aina vihannut sitä paikkaa. Jälleen kerran, sosiaalitantat eivät suostuneet uskomaan minua ja sijoittivat minut takaisin äidille. Hyvä niin, äidiltäni voin sentään juosta karkuun. Hän kuitenkin joutui käymään AA -kokouksissa ja sai oman tukihenkilön. Äitini valehteli silmät päästään hänelle ja tämä tukihenkilö haukkui minut pystyyn ja kertoi sosiaalitantoille, kuinka kauhea ongelmanuori olen. En ole. En ole koskaan ollutkaan. Järki minulla sentään on päässä. 
 
Kolmantena vuonna minut huostaanotettiin kolmannen kerran. Syy oli seuraava: En suostunut hankkimaan äidilleni viinaa ja tupakkia, koska olin kaupungissa ystäväni kanssa, joka oli tullut 100 kilometrin päästä katsomaan minua, joten äitini heitti minut ulos, jälleen kerran. Olin reilun kuukauden sijoitettuna tukiperheeseeni ja olin, kirjaimellisesti kuolla sinne. Pääsin pois yrittämällä itsemurhaa. 
 
Tukiperheeni äiti vei minut lääkäriin ja sieltä minut lähetettiin ambulanssilla suljetulle osastolle. Olin siellä viikon ja pääsin pois vakuutettuani, että masennukseni lähti pois. Ei se ole minnekkään lähtenyt koko viitenä vuotena. Eihän tuo ollut, kuin neljäs itsemurhayritys tälle vuodelle. 
 
Päästyäni suljetulta osastolta jätin jälleen kerran poikaystäväni, teen yleensä niin, kun asiani menevät hankaliksi. Jaksan hyvin kannatella oman paskani mutta jos joudun kestämään vielä muiden ongelmia, murrun sen alla. Joten jätin sen aikaisen poikaystäväni osaksi itsekkäistä syistä, osaksi siitä syystä, että en salli kenenkään auttaa minua. En salli sitä, että joku puuttuisi elämääni ja yrittäisi "auttaa." Olen menettänyt uskoni systeemiin. 
 
En tiedä miksi kirjoitin tämän tänne kai siksi, koska se onnistuu nimettömänä ja tahdoin kertoa kaikille miten avun hakeminen ei auttanut minua. Se vain pahensi tilannettani. Tietenkin on mahdollista ettei tätä julkaista sen vuoksi, mutta tämä on vain karua faktaa. Jos et sovi muottiin, sinä et saa mitään. Jos et suostu nöyristymään vaan tahdot kaikkien kohtelevan sinua tasavertaisena, he katsovat sinua hylkiönä osaten vain katsoa sinua alaspäin. 
 
Tälläkin hetkellä olen kaverillani yötä, koska äitini heitti minut ulos eilen. Toissapäivänä hän kävi minuun käsiksi. Kaksi viikkoa sitten pääsin suljetulta. Tämä on minun arkeani, äläkä ymmärrä väärin. En sääli itseäni, monella on asiat niin paljon pahemmin. En sääli itseäni. Halveksin ihmisiä, jotka säälivät itseään tai muita. Olen hankala persoona tiedän sen mutta juuri sen hankalan olemukseni ansiosta, olen vielä tässä ja minulla on ympärilläni niin tukeva muuri ystävistäni, ettei mikään vastenmielinen pysty sitä läpäisemään, vaikka eivät ystävänikään pääni sisälle pääse. Toivon kaikille hyvää elämää, jonka toivottavasti minäkin nyt saan muuttaessani omaan asuntooni. Itsenäisyys odottaa eikä täysi-ikäisyyteenkään ole niin pitkä aika.
 
Minun tarinani –juttusarjan kirjoitukset on kerätty Varjomaailma-sivustolta vuosina 2008-2014. Ne ovat suomalaisnuorten omia kokemuksia elämästä vanhemman päihdeongelman kanssa. Kaikki Varjoblogin valokuvat ovat Aino Huotarin ottamia.

Kommentit

kirkaspuro
Voi kamalaaa oikeesti:s Ihan hirveetä, ettei systeemi aina toimi. Tällaista ei saisi tapahtua missään nimessä. Mutta otsikkosi on osuva, vaikkakin surullinen. Mutta niin tämä maailma vain menee. Saanen kysyä, että minkä ikäinen olit kun sinut ensimmäisen kerraan huostaanotettiin? Jos et ole vielä edes täysikäinen?

Kommentoi