Minun tarinani: Never give up!!!

valokuva: pallonmuotoinen katulamppu, jolle maalattu mustalla valuvalla maalilla hymynaama

Kirjoittanut: kokenuttyttö

 

Synnyin 1997 Helsingissä. Äitini ja isäni arki oli suhtkoht normaalia ennen syntymääni. Syntymäni jälkeen isä rupesi käyttämään päihteitä entistä enemmän. Hän saattoi juoda viikon putkeen eikä siihen ollut millään tulla loppua. Olin noin vuoden vanha kun isä sai äitini mukaan juomiseensa, ja niin he joivat lähestulkoon joka päivä. Äitini juuri ja juuri pystyi pitämään huolen minusta. 

Kun olin puolentoista vuoden vanha äitini ja isäni saivat toisen lapsen, eli veljeni. Äitini piti taukoa juomisesta mutta isäni jatkoi sitä kuten ennenkin. 

Meni muutama vuosi kun sain vielä toisen veljen. Lapsia perheessä oli nyt 3 ja siihen ne onneksi jäivätkin. 

Olin 4 vanha kun äitini ja isäni tilanne alkoi lähteä lopullisesti käsistä ja jouduin ruveta hoitamaan ja pitämään huolta veljistäni. Elämä kotona oli tuohon aikaan todella huonoa. Päivässä ei ollut minkäänlaista järjestystä ja viina vei vanhempiani vain eteenpäin. Tuohon samaan aikaan isäni alkoi väkivaltaiseksi ja pahoinpiteli äitini useaan otteeseen. Jouduin aina menemään heidän väliin jolloin itsekkin sain isältäni osumia. Äitini oli monta kertaa aivan kauheassa kunnossa isäni pahoinpitelyn takia. Sitten seuraavana päivänä aina pyydeltiin niin nöyrästi anteeksi kun oltiin selvinpäin ja äitihän se tietenkin aina antoi. Näiden 16 vuoden aikana olen nähnyt ja kokenut niin paljon että en osaa edes kertoa kaikkea. Päivinä jolloin äitini ja isäni joivat tulin näkeneeksi mm. puukotusta, pahoinpitelyä, huutoa, itsemurhayrityksiä... Tilanne kun aina lähti liian käsistä jouduin 20 C* pakkasessa juosta puolialastomana hakemaan naapurista apua, apua joko tuli tai ei. Poliisit kodissamme kävi lukemattomia kertoja. 

Oli tavallinen perjantai ilta, isäni ja äitini joivat viinaa kuten heillä oli tapana joka päivä. Alku ilta meni rauhallisissa merkeissä kunnes isäni alkoi taas sekoilla. Olin laittamassa veljiäni nukkumaan 24.00 yöllä koska vanhempani eivät siihen kyvenneet (itse olin 4 vuotta vanha). Sain heidät nukkumaan ja aijoin mennä itsekkin. Olin juuri unessa kunnes alkoi kauhea huutaminen ja riehuminen, nousin sängystäni ja juoksin katsomaan mitä tapahtui. Isäni oli jälleen äitini kurkussa kiinni ja äitilläni vuosi nenästä verta. Huusin isälleni näin "lopeta, et sinä voi tehdä noin omalle vaimollesi, olette naimisissa. Päästä irti !! " Ja isäni ei välittänyt mitään, hän paiskasi äitini lattialle ja lähti takkahuoneeseen istumaan. Siinä sitten katsoin äitiäni joka oli aivan kauheassa kunnossa ja makasi maassa kuin kuollut. Olemme aina olleet äitini kanssa todella läheisiä ja aina olen pyrkinyt puolustamaan äitiäni kaikessa.

Kaikkea en edes viitsi tähän kirjoittaa mitä olen nähnyt mutta pienestä asti olen ollut urhea ja siitä olen ylpeä, koska tiedän kovin moni 4 vuotias ei kykenisi menemään tuollaiseen väliin, hoitamaan pikku veljiään, laittamaan ruokaa tai edes soittamaan hätänumeroon. Meni muutama vuosi, minut ja veljeni huostaanotettiin ja olemme asuneet 8 vuotta perhekodissa sitä ennen 2vuotta lastenkodissa ja ensimmäisenä 2kk vastaanottokodissa. Se mikä on varma, jos meitä ei olisi huostaan otettu ei minuakaan tässä enään olisi. Nyt elämäni on suht hyvää, masennus minulla kyllä on mutta kyllä minä sen kanssa pärjään. Tähän asti olen kaikesta selvinnyt ja niin aijon selvitä jatkossakin tuli sitten mitä vaan vastaan. :)

 
Minun tarinani –juttusarjan kirjoitukset on kerätty Varjomaailma-sivustolta vuosina 2008-2014. Ne ovat suomalaisnuorten omia kokemuksia elämästä vanhemman päihdeongelman kanssa. Kaikki Varjoblogin valokuvat ovat Aino Huotarin ottamia. 
 
 

Kommentoi