Minun tarinani: Monta mutkaa tiellä toivoon

Kuvassa nuori pitää itseään ranteesta kiinni.
Synnyin vuonna 85. Silloin perheeseeni kuului äiti, kaksi isompaa veljeä, isäpuoli ja isä. Paljoa en muista ajasta, jolloin olin pieni. Pieniä muistikuvia sieltä täältä. Tätini ja veljeni kertomuksia kuunnellessani mietin, kuinka minä olen vielä tässä, hengissä. Elämäni on ollut yhtä sirkusta: kännisiä aikuisia, tappeluita, poliisit ovat vieneet milloin äidin, milloin veljen, isäpuolen ja ties ketä. Missä minä olen ollut? Piilossa? Toivottavasti.
 
Muistan, että vietin paljon aikaani yksin kuljeskelemassa kaduilla. Ilman ruokaakin olin pitkiä aikoja. Samalla kasvoin ja vartuin. Olin vielä alle kouluikäinen, ehkä eskarissa? Kävinkö edes sellaista, en muista. Jos en ollut yksin, olivat seurassani olevat aikuiset yleensä juovuksissa. Silloin tapeltiin. Hain äitiäni kapakoista kotia, yöllä, päivällä...mitä väliä. Tuttu tai tuntematon portsari seisoi ovella. Hän hymyili minulle, hymyilin takaisin. Kerroin, että tulen äitiä hakemaan kotia. Sanottiin, että äitisi on siellä perällä, lempipöydässään, lempi-ihmistensä ja lempijuomansa seurassa. Äiti ilahtuu, kun näkee tyttärensä. Antaa muutaman markan, hae limukkaa ja laitan jukeboxi soimaan.
 
Äiti ei tullut pois kapakasta. Pihalla minua vastaan tulee tuttu mies. Olin tutustunut hänen kivaan tyttäreensä leikkikentällä. Mies kertoi, että ovat monta kertaa nähneet minut kulkemassa kapakkaan ja pois ja hän pyysi minua heille. Pääsin lämpimään, sain käydä pesulla, sain puhtaita vaatteita ja syötävää. Voi kuinka onnellinen olin. Sain pehmeän ja puhtaan pedin.
 
Silti ikävöin äitiä. Miksi hän ei tullut kotiin kanssani? Olinko ollut tuhma? Vaikka koti oli likainen ja ei välttämättä ollut ruokaa, halusin olla äidin kanssa. Mutta nyt oli turvallinen olo ja sain nukkua rauhassa. Tämä toistui monta kertaa. Heistä tuli minulle tärkeitä.
 
Muistan, kuinka tämä tyttö sai nuken rattaat. Minäkin kovin toivoin sellaisia ja taisin niitä pyytääkin, mutta ei ollut rahaa. En jäänyt murehtimaan. Otin sellaisen tv-tason, jossa on renkaat alla. Ei muuta kuin pahvilaatikko päälle ja menoksi. Olin valtavan ylpeä "rattaistani". Ja huomasin, että kaverini oli saanut uudet shortsit. Minäkin halusin. Otin yhdet siniset paksut sukkahousut, leikkasin ne lyhyiksi ja näin sain shortsit.
 
Muistan kerran, kun olin jo nukkumassa ja heräsin kovaan huutoon ja tappeluääniin. Kurkkasin oven raosta ja näin miten tavarat lentävät, ihmisiä kaatuu, kovaa huutoa. Oli talvi. Minua pelotti. Juoksin ulos ilman kenkiä pelkkä rikkinäinen yöpaita päällä. Tiesin missä poliisiasema on. Kerroin poliiseille, kuinka kotona tapellaan. Poliisit tunnistivat minut ja tiesivät minne mennä. He ottivat minut poliisiauton kyytiin, siellä oli koira, poliisikoira. Minusta se oli tosi jännää. Paljon vietiin ihmisiä pois kotoani, myös äitini. Sain mennä sen kivan perheen luokse turvaan.
 
Aikaa kuluu. Muistelisin, että kävin koulun 2. luokkaa. Koulussa oli paha olla. Kotona oli paha olla. Koskaan ei tiennyt, oliko ketään kotona vai olisiko koti täynnä porukkaa. Oliko siellä rauhallista vai täysi tappelu päällä? Kunnes koitti se päivä, että tämä pieni tyttö ei jaksanut. Apua oli saatava. Luotin opettajaani ja kerroin millaista kotona oli ja kuinka minua pelotti. Sovittiin, että menen tutun kaverini luokse ja minua tultaisiin sieltä hakemaan.
 
Kuka? Minne? Hakija oli sosiaalityöntekijä, jonka kanssa haimme kotoa vaatteita ja tärkeitä juttuja. Äiti ei ollut kotona. Nainen kertoi, että pääsen kivaan paikkaan, jossa minusta pidettäisiin huolta. Itkin äitiä ja halusin äidin luokse. Pelotti.
 
Lastenkoti. Sinne minut vietiin. Vastassa oli aikuisia, jotka vaikuttivat ihan kivoilta. Sain oman huoneen. Tästä ajasta ei paljon ole muistikuvia, vain pikku pätkiä. Muistin, että isäni asuu ihan lähellä. Mietin, tietääkö hän, että olen täällä?
 
Kävin lähikoulua. Minua kiusattiin lastenkodissa. Äitini kävi katsomassa humalassa. Myös se kiva perhe kävi katsomassa. Pidettiin jotain palaveria ja minut luvattiin kotiin, koska tilanne oli hieman rauhoittunut. Äitini oli muuttanut pois sen miehen luota ja pääsin aloittamaan äidin kanssa kahdestaan. Olin iloinen, kunnes eräänä päivänä yhtäkkiä rymisee. Äidin ex-mies tulee olohuoneen ikkunasta sisään ja helvetti on irti. Seuraavana koulupäivänä kerron opettajalleni, että kotona ei voi olla.
 
Palaverissa minulle kerrottiin, että tämä mukava perhe ottaisi minut kotiinsa asumaan. Olin maailman onnellisin pieni ihminen. Koti, äiti, isä ja kaksi siskoa. On kesä. Lähdemme lomareissulle. Siellä kutsuin heitä ensimmäisen kerran isäksi ja äidiksi.
 
Sain olla sijaisperheessä noin 9 vuotta. Olin reilu 16-vuotias, kun halusin pois. Tuona aikana, kun olin sijaisperheessä, äitini raitistui. Meni kuitenkin vuosia, että osasin luottaa. Karkasin sijaisperheestä äidin luokse ja olin onnellinen, kun sain olla äidin kanssa. Sitä onnea ei kuitenkaan kauan kestänyt. Olin täyttänyt jo 17 vuotta, kun sosiaalityöntekijä päätti, että minun ei kuulu olla äitini luona. Päätös oli tehty. “Pakkaa kamas nyt mennään”.
 
Sama talo, sama huone ja ne samat hoitajat. Oksettaa. Opiskelin silloin unelma-ammattiini lähihoitajaksi. Tai niin luulin. Koulusta tuli poissaoloja, paniikkihäiriöt pahenivat ja minulla ei ollut hyvä olla. Joitakin kuukausia ennen kuin täytin 18 muutin nuorille tarkoitettuun asuntoon, jossa sain harjoitella itsenäistymistä.
 
Nyt olen 33-vuotias. Olen äiti, naimisissa ja opiskelen ensimmäistä ammattiani. Edelliset opinnot ovat jääneet kesken, mutta nyt olen löytänyt sen oman juttuni. Äitiä on ikävä. Hän kuoli vuonna 2013. Olimme todella läheisiä ja saimme puhuttua paljon asioita läpi. Äiti kertoi, kuinka hän oli pahoillaan kaikesta. Itkimme ja nauroimme paljon yhdessä. Hän jätti minulle 3 päiväkirjaa, joissa kertoi paljon tunteistaan ja ajatuksistaan. Kaikesta huolimatta, hän oli äitini. Ilman äitiäni, en olisi tässä, äiti omille lapsilleni. Tänään olen vahva ja olen selviytyjä. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa.
 
 
-Pieni nukke
 
 
Kirjoituksen lähetti julkaistavaksi Lasinen lapsuus -sivuja seuraava aikuinen. Blogin kuva ei liity tekstin kirjoittajaan
 
 
Kuva: Aino Huotari
 

Kommentoi