Minun tarinani: Millaista on olla onnellinen?

Valokuvan etualalla takaapäin kuvattu huppupäinen ihminen, jolla nuttura korkealla pään päällä. Taka-alalla sumuinen, luminen maisema.
Kaikki tämä alkoi jo ennen kuin synnyinkään. Mun siskoni on kokenut samoja (ja toki erilaisia) kokemuksia kuin minä. On ollut niin monia kertoja, kun olen ahdistunut siitä, hengittääkö isä, selviääkö hän jne. Isäni on siis juonut viinaa aina vapaa-ajallaan (lähes joka päivä, koska nykyään taksikuski) ihan liikaa jo monen kymmenen vuoden ajan.
 
En tiedä, miten en pienempänä kiinnittänyt siihen mitään huomiota... Mutta sitten, joskus n.10-vuotiaana muistan, kun tulimme juhannuskokolta mökkiimme, isä meinasi matkalla tippua sillalta alas. Joskus niihin aikoihin, aloin tosissaan pelkäämään isää ja hänen juomistaan. On myös ollut niitäkin aikoja (lähiaikoina) kun olen joutunut itse "laittamaan" isän nukkumaan, koska on jo sammumaisillaan lattialle tms.
 
Kerran isä tuli laivalta ja oli liukastunut matkalla. Arvasin heti, että tulee sieltä kännissä, niin kuin aina.. Mutta sitten ihmeteltiin äidin kanssa, miksi isän päässä on verta. No, hän oli onnistunut lyömään päänsä erittäin jäisellä säällä ja me oltiin koko perhe tosi huolissaan isästä.
 
Oi, tätä häpeän, ahdistuksen ja pelon määrää mikä valtaa mun mielen isän takia. Nyt viimeaikoina, myös äitini on alkanut juomaan lähes päivittäin. Etenkin viikonloppuisin liikaa. Käy lähipubissa tapaamassa kavereitaan ja tulee kotiin kännissä kuin käki. Äiti haluaisi erota isästä, muttei voi, koska hän ei pystyisi elättämään minua kehnolla palkallaan. Isä sen kun juo rahansa pois ja valittaa välillä, miten joudutaan pian vararikkoon. 
 
Musta tuntuu, ettei enää millään oo väliä. Oon varmaan oikeasti masentunut ja mulla saattaa olla jonkinlainen syömishäiriökin. Oma keho ahdistaa liikaa ja koulu menee huonosti perheemme "ongelmien" takia. En halua enää asua kotona, mutta minne minä sitten menisin..?
 
En pysty keskittymään enää tunneilla, kun mietin koko ajan joko päivän paastoani, miten kidutan itseäni, isän juomista yms. En ole kertonut kaikista ongelmistani lähimmäisilleni, esim. äidille, isälle tai siskolleni. Äiti pitää meidän perheen kasassa ja no, isä saa aina riitaa aikaan...
 
Siskollani on oma perhe, mutta on kovin huolissaan minun hyvinvoinnistani. Kerran, kun olin itkenyt siskolle kuinka kurjaa elämä tässä perheessä on, siskoni oli itkien kysynyt äidiltä, mikä nyt on. Minua syyteltiin: "mitäs sä nyt tommosta oot mennyt sanomaan?! Sano heti siskolles et kaikki on ihan hyvin".
 
Ja minä sitten raivosin itkien ja huutaen: "no en sano, kun mikään ei ole hyvin!"
 
No, en muista miten se keskustelu sitten päättyi, mutta lopulta sanoin siskolleni miltä minusta oikeasti tuntuu ja että äiti pakotti sanomaan että kaikki on ok. Todellisuudessa mulla on (diagnosoimaton) ahdistuneisuushäiriö, sosiaalisten tilaisuuksien pelko, syömishäiriö ja ehkä jotain muutakin. Minulla on aika paljonkin kavereita, mutta en mä halua/jaksa olla niiden kanssa. Olen vain niin masentunut, eikä kukaan ymmärrä/halua kuunnella mua.
 
Oon ihan yksin ja odotan vain, että luonto hoitaisi homman ja päästäis mut tästä pyörremyrskystä pois. En vain jaksa enää kattoa tän perheen touhuja ja oman itseni hidasta kuolemaa..
 
 
Minun tarinani -juttusarjan kirjoitukset on kerätty Varjomaailma-sivustolta vuosina 2008-2015. Ne ovat suomalaisnuorten omia kokemuksia elämästä vanhemman päihdeongelman kanssa. Kaikki Varjoblogin valokuvat ovat Aino Huotarin ottamia. Jos tuntuu, että haluaisit saada apua tilanteeseesi, tsekkaa Mistä apua -sivu, tai lähetä nimetön viesti Varjoneuvonnan kautta! 
 

Kommentoi