Minun tarinani: Lasinen lapsuus voi kulkea rinnalla vielä aikuisenakin

Kuvassa sininen taivas ja puiden oksia, joilla lunta.

Isäni käytti lapsuudessani liikaa alkoholia. Tätä jatkui noin seitsemän vuotta, neljävuotiaasta siihen, kun täytin yksitoista. Tämän jälkeen hän raitistui, tosin muutaman ratkeamisen kautta.

Isäni on aina ollut työorientoitunut ja tehnyt asioita kanssani, höpsötellyt ja kertonut tarinoita. Isä yritti piilottaa juomisen kotona. Jos isä ei tullut töistä kotiin perjantaina ajoissa, tiesin, että hän oli jäänyt juomaan työkavereiden kanssa. Hän joi myös viikolla. Löysimme piilopulloja autotallista, pyykkikorista, kaapeista. Äitini ei sen sijaan ole koskaan käyttänyt alkoholia, mutta joutui olemaan tiukka ja pitämään kaikki langat omissa käsissään.

Isä ei ollut koskaan väkivaltainen, mutta meidät laitettiin usein nukkumaan silloin, kun isä oli humalassa ja ääni kohosi. Ne äänet kuuluivat sänkyyn.

Isän juomisesta ei lapsena saanut puhua. Aina piti esittää, että kaikki on hyvin. Omat tunteet piti piilottaa ulkopuolisilta ihmisiltä. Jos näytin kotona tunteitani, en saanut niihin vastakaikua.

Oli vaikea luoda ystävyyssuhteita, koska en oikein tiennyt, mistä kavereiden kanssa saa puhua. Olin ujo ja hiljainen ja minua myös kiusattiin sen takia. Tästä en koskaan kertonut kotona. Sain kuitenkin muutaman ystävän.

Myös lukivaikeuden pidin omana tietonani. Kotona oli vaikeaa, joten koulussa piti pärjätä ja sinnitellä. En halunnut tuottaa lisää huolta äidille ja isälle. Olin kiltti tyttö, joka yritti tehdä kaikessa parhaansa. Harrastuksista hain hyväksyntää ja arvostusta, joita en kotona saanut. Hiihdin kilpaa, harrastin partiota ja vapaapalokuntaa. Halusin tuntea itseni tärkeäksi.

Kompastellen riittävän hyväksi äidiksi ja puolisoksi

Nykyään olen kolmikymppinen kahden lapsen äiti. Ensimmäisen lapsen synnyttyä huomasin, että lapsena koetut asiat alkoivat nostaa päätään. Huomasin, että tunteiden näyttäminen on edelleen haastavaa ja itken usein piilossa. On helpompi nauraa ja hymyillä muiden seurassa, kuin olla surullinen tai vihainen. Suojelen itseni sillä, etten päästä ketään lähelle. Minulla on kova suojakuori. On helpompi pärjätä, kun ei tarvitse tunteilla.

Lasten kanssa ja parisuhteessa on kuitenkin täytynyt opetella näyttämään tunteita ja elämään tunteiden kanssa. Opettelen edelleen hyväksymään myös lapsen ja puolison erilaiset tunteet. Olen harjoitellut keinoja hallinta ahdistusta, jotta pärjään elämän eri tilanteissa. Olen myös oppinut tunnistamaan syitä ahdistuksen taustalla sekä tilanteita, jotka aiheuttavat minulle ahdistusta.

En edelleenkään näytä helpolla, mitä itse haluan. Sen sijaan teen liian helposti sitä, mitä muut haluavat minun tekevän. Aina pitäisi suorittaa ja rennosti ottaminen on hankalaa. Huomaan vaativani myös lapsiltani ja puolisoltani paljon. Koulujutut ja arkiaskareet pitää tehdä hyvin. Vaadin myös muilta paljon ja kaikkeen pitäisi antaa aina 100 prosentin panos. Suorittamiseen ja stressaamiseen kuitenkin väsähtää.

Ihmissuhteiden muodostaminen asettaa myös omat haasteensa. Sekä parisuhteessa että suhteessa omiin lapsiin. Parisuhteessa on ollut vaikea luottaa, että toinen hyväksyy minut tällaisena. Usein mietin, että riitänkö – olenko tarpeeksi hyvä.

Vapaaksi syyllisyydestä

En ole koskaan ottanut helpolla apua vastaan. Sitä vain venyy ja vanuu. Neuvolassa yritin kuitenkin joskus kertoa, että arki lapsen kanssa on haastavaa. Jotenkin minut puhuttiin ympäri ja lähdin pois ajatuksella, että pakko pärjätä.

Sattuman kautta päädyin lopulta Lasinen lapsuus -vertaistukiryhmään, johon kuului myös perheleirejä. Siellä minulla oli tunne, että joku vihdoin ymmärtää ja tietää, mistä on kyse. Opin hiljalleen tunnistamaan tiettyjä käyttäytymismalleja ja miten niitä on mahdollista työstää. Miten hallita ahdistusta ja miten rentoutua. Vertaistuella on ollut tärkeä rooli tällä matkalla. Nykyään osaan jo kertoa, miltä tuntuu. On myös tärkeää, että oma puoliso tietää, mistä tulen ja voin puhua kotona hankalistakin asioista vapaasti.

Lapsena ajattelin usein, että isän juominen johtui minusta ja siitä, miten olin tai mitä tein. Vasta aikuisena kysyin häneltä asiasta suoraan ja hän sanoi ei. Se helpotti ja sain kevennettyä taakkaa sisältäni. Meillä on nykyään hyvät välit isän ja äidin kanssa. He ovat käyneet omaa prosessiaan läpi ja minä omaani. Olemme myös pystyneet puhumaan lapsuudenkokemuksista jälkeenpäin, mikä on ollut arvokasta. Kaikilla ei tähän valitettavasti ole mahdollisuutta.

***

Kirjoittanut Johanna, Lasisen lapsuuden kokenut aikuinen ja kahden lapsen vanhempi.

Kommentoi