Minun tarinani: Kodin kunnossapito, palveluksessanne

Valokuva graffitista, jossa lukee: "Come on die happy".
Ei näistä puhuta, ei sanota sanaakaan, ei kellekkään, ihan normaalia tää on, hymyillää vaa nii kaikki menee hyvin.
 
Näin mä oon oppinu elämään. Oon nyt 16-vuotias naisen alku, valmiina elämään positiivisena ja iloisena, aina auttavana ja välittävänä. Sen sinäkin näät ulospäin...
 
Kaikki alko kolme vuotta sitten, kun äiti ja isä eros. Viikko siitä isä tunki elämääni "äitipuolen" ja kolmen "uuden sisaruksen" kanssa. (En vieläkään tule toimeen isäni kanssa tai hyväksy asiaa.) Oli mulla jo ennestään pikkuveli, jota periaatteessa hoidin tulevat vuodet. Isälle kun mentiin nii hymyiltiin, sukulaisille ja kaikille esitettiin ihanaa perhe-elämää. Isä kuvitteli että kaikki oli mahtavasti, mutta toisin oli...
 
Tein ruokaa täällä äidillä, siivosin, pelasin veljeni kanssa, kävin kaupassa... Saattaa kuulostaa normaalilta, mutta kun siihen lisää alkoholisti äidin, juttu muuttuu täysin. En edes muista mistä kaikki lähti. Muutama kalja sillon tällön tuntui normaalilta, niinkuin se olikin. Mutta niitä alkoi tulla ja kertyä liikaa, tyhjiä tölkkejä joka paikassa.
 
Sossussa kävimme veljen takia,sielläkin valehdellen että kaikki on hyvin, toisin oli. Äiti kaatuili rappusia, soitti keskiviikkoaamuna viideltä, kuinka oli ollut "viemässä roskia" ja unohtanut avaimet (eikä ollut ainoastaan yksi kerta)... Noh tätä jatkui ja jatkui.
 
Itse vain masennuin ja viiltelin. Valvoin joka aamu kuuteen ja odotin, että äiti tulee kotiin. Yhtenä aamuna sain sodan aikaan. Kysyin, että missä olit, vastasi että mitä se sulle kuuluu mitä mä teen. Siinä vaiheessa haukuin oman äitini känniääliöksi ja lähdin isälle. Seuraavana päivänä tujotin äitiäni silmiin sairaalassa.
 
Siitä lähti äidin ylämäki huipulle, mikä onnistui katkolle menolla. Nyt raittiina ollut jo yli vuoden. Kiittää jopa siitä kaikesta haukkumisesta, mutta ei siitä miten pidin talon pystyssä.
 
Itsellä alamäki vasta alkoi. En voinut puhua kenellekkään ja viillot vain syveni. Itsemurhaa yritin kahdesti. Kävelin heikoilla jäillä kunnes päässä napsahti. Toisella kerralla istuin sängyllä nilkat verisinä, pillerit kädessä. Taas napsahtaa ja mietin että en ole niin heikko tappamaan itseäni. Päässä kuuluu huutoja ja olo tuntuu huteralta. Mitä edes teen täällä?
 
Pääni käskee tappamaan itseni tai edes lyömään sitä seinään. Teen toisin ja huudan apua.
 
Nyt kun tässä tätä kirjoitan ja mietin mitä kaikkea oon kokenu, tuntuu aivan mahtavalta. Tuntuu vapauttavalta. Olen ylpeä siitä, että avasin suuni ja menin terapiaan. Kaikki läheiset ovat antaneet auttavan käden ja nyt se kaikki on ohi. En sano, että en koe enää surua tai masennusta. Kyllä niitäkin on, mutta puhun niistä ja ne menee ohi.
 
Yksi murhe vastaa yhtä haavaa.
Jätä haavat rauhaan.
Älä avaa niitä aina vain uudestaan.
Elä niiden kanssa.
Älä unohda tai poissulje.
Kanna ne ylpeänä, merkkinä siitä mitä olet kestänyt.
 
 
 
Minun tarinani -juttusarjan kirjoitukset on kerätty Varjomaailma-sivustolta vuosina 2008-2015. Ne ovat suomalaisnuorten omia kokemuksia elämästä vanhemman päihdeongelman kanssa. Kaikki Varjoblogin valokuvat ovat Aino Huotarin ottamia. Jos tuntuu, että haluaisit saada apua tilanteeseesi, tsekkaa Mistä apua -sivu, tai lähetä viesti Varjoneuvonnan kautta!

Kommentoi