Minun tarinani: Kaikki on hyvin

valokuva: takaapäin kuvattu lapsi kävelee kerrostalon pihalla, vehreiden pensaiden ja puiden keskellä
Kaikilla alkoholistien lapsilla on illuusio siitä, että kaikkien perheissä juodaan ja ollaan välillä humalssa. Minäkään en ole poikkeus. 
 
Kellot alkoivat soida 3.- 4. luokalla, kun uutena vuotena kävelimme vanhempieni kanssa kotiin ilotulitteita katsomasta. Yhtäkkiä äitini otti kädestäni kiinni ja alkoi kävellä suutuspäissään nopeampaan. 
 
- Hei, miks sä meet noin nopee? Missä iskä on? kysyin. 
- Iskä tulee perässä, äiti vastasi.
 
Katsoin taakseni ja näin isäni törmäilevän kerrostalon seinään ja nauravan. Mitä oli tekeillä? Kotona pikkusiskoni ja mummoni odottivat meitä. Isäni istahti sohvalle avaamaan televisiota. 
 
- Ylös siitä, äiti sihahti. Isäni mumisi jotain muttei liikkunut. 
 
Äiti sanoi saman uudestaan ja riuhtaisi isää kädestä niin, että tämä kaatui lattialle. Kuului kovaa, sammaltavaa puhetta. Äiti huusi ja kiroili. Minä ja siskoni olimme mummoni selän takana ja katsoimme tapahtumia peläten. 
 
- Lopeta, lapset pelkää! Muistan isoäitini huutaneen. 
 
Illan tapahtumat ovat muuten hämärässä, en saanut sinä yönä unta. Seuraavana aamuna sanottiin etten saa sanoa tapahtumista ystävälleni.
 
- En haluiskaa, vastasin heille. 
 
Myöhemmin muistan kävelleeni ala-asteella kaverilta kotiin muutaman ystäväni kanssa.
 
- Ootteko te nähneet teiän vanhempia koskaan humalassa? kysyin aivan spontaanisti kerrottuani nähneeni oman isäni. 
- Emmä oo koskaan, molemmat vastasivat. 
 
Silloin tajusin, että kotonamme oli jokin kummallisesti. Yhtäkkiä isän juomisesta alkoi olla noloa puhua, joten päätin olla hiljaa. 
 
Isän humaltuminen alkoi olla osa viikonloppu- ja juhlapyhärutiinia. Äidin hillitty syyttely siitä oli viimeinen asia, jonka kuulin ennen nukahtamistani. Kärsin univaikeuksista, jotka olivat pienempänä hyvin suuria. Joskus äitini hermostui tilanteeseeni täysin ja käski humalaisen isän istumaan sängylläni kunnes nukahtaisin. 
 
Oli hetkiä jolloin minä ja sisareni esitimme ettei mitään olisi tekeillä, mutta myös niitä jolloin äiti oli poissa ja käskin isäni sohvalle makaamaan ja vahdin, ettei hän tee mitään. Joskus hän otti minua lantiosta kiinni, tunki samaan aikaan saunaan tai tuli seisomaan hiljaa huoneeseeni kunnes kysyin, oliko jotain asiaa. Hän saattoi olla myös useita kuukausia raittiina ja sitten retkahtaa taas. 
 
Pian isän juominen muuttui osaksi arkea. Ensin hän joi kotona, piilottaen tölkit aina välillä. Kun sain ajoittain kuuluvasta kosahduksesta tarpeeksi käskin isän kaatamaan juomisensa pois. Silloin se muuttui täysin salajuomiseksi. Ulkonakäymistä tarvittavat kotityöt, kuten roskien vieminen venyivät yhtäkkiä isällä pitkiksi ja kaupassakäynti tarkoitti juotujen pullojen palauttamista. Humalan kuitenkin näki.
 
Kotona itkettiin ja huudettiin joka viikko. Äiti lähti myöhään illalla ulos ja jätti meidät isän kanssa kotiin. Ulospäin perheemme ongelmat eivät näkyneet, siitähän ei nimittäin saanut puhua. 
 
Lopulta äiti ilmoitti meidän muuttavan pois, ellei isäni lopeta. Aivan kuin puskista, niin myös tapahtui. Isä ei ole juonut. Mutta riippuvuuden aiheuttama vainoharhaisuus ei ole jättänyt minua, jokainen kosahdus tai kaupassa venyvä aika säikäyttää minut edelleen. Jokainen hillitty puhe tuo ikäviä muistoja. Kuinka uskoa henkilöön joka on pettänyt niin monta kertaa? 
 
Jokainen päivä ajattelen, että nyt minulla on vihdoinkin raitis isä, mutten uskalla myöntää sitä. Jos vaikka manaan perheemme ja pian hän on taas humalassa? On hassua, miten asioita tulee murehdittua enemmän nyt, kun kaikki on hyvin. 
 
 
Minun tarinani -juttusarjan kirjoitukset on kerätty Varjomaailma-sivustolta vuosina 2008-2015. Ne ovat suomalaisnuorten omia kokemuksia elämästä vanhemman päihdeongelman kanssa. Kaikki Varjoblogin valokuvat ovat Aino Huotarin ottamia. Jos tuntuu, että haluaisit saada apua tilanteeseesi, tsekkaa Mistä apua -sivu, tai lähetä viesti Varjoneuvonnan kautta!

Kommentit

AinoElis
Elämäni on ollut aika samanlaista. Isälleni aloitettiin lääkekuuri, joka estää vähänkin alkoholin juomisen. En haluaisi muistella menneitä, hirveitä riitoja, juotuja viinapulloja, ja jokailtaista huutoa ja itkua. Silloin en luottanut isääni, vihasin häntä. Nytkään en voi luottaa täysin, kun muistelen mitä hän on sanonut minulle. Hän on jopa haukkunut minua. Hän yrittää korvata menneitä ostamalla esim. vaatteita mitä haluaisin tai muuta vastaavaa. Rakastan perhettäni kuitenkin. Isänikin pikkuhiljaa raitistuu :) Tsemppiä sulle, saman oon kokenut, ja tästäkin ylös päästy!
Anonyymi (ei rekisteröitynyt käyttäjä)
Mulla ollu samankaltainen juttu, tai no on. Aina juhlapyhinä, ja tälleen... Kamalaa huutoa ja sen sellaista, pystyn samaistumaan tilanteeseen, meidänkin perheemme on ulospäin iloinen ja onnellinen ja sisältä ihan hajallam..

Kommentoi