Minun tarinani: En tiedä laskentaanko tämä tarinaksi mutta kuitenkin...

valokuva: takaapäin kuvattu pitkätukkainen ihminen löhöää harmaan metsän keskellä olevassa vanhassa nojatuolissa
 
Kirjoittanut: aloneathome 
 
Vanhempani erosivat kun olin hyvin pieni. Äiti meni uusiin naimisiin ollessani viisi tai kuusi. Olin surullinen morsiusneito. Minulla on hyvät välit äitiini ja isän luona käyn muutamia kertoja vuodessa. Rakastan molempia vanhempiani, mutta eri juttu on isäpuoleni kanssa... 
 
Hän vihaa minua. Eikä hän kyllä äitiänikään rakasta, vaikka hän ansaitsisi sen. Isäpuoleni on siis alkoholisti. Hän on selvinpäinkin arvaamaton ja äkkipikainen, ja se vain pahentuu humalassa. Hän huutaa minulle, äidilleni ja pienemmille sisaruksilleni, mutta väkivaltainen hän on vain minua kohtaan. Hän saattaa vain tulla huoneeseeni kirota kovaan ääneen ja lyödä minua. Olen jo tottunut siihen eikä isku itsessään satuta minua, vaan kaikki se mitä jokainen osuma jättää sisälleni. 
 
Muutaman kerran olen hajonnut pahasti ja vain itkenyt välittämättä siitä missä olen tai mitä olin tekemässä. Iltaisin itken itseni uneen. Äitini tietää tästä mutta hänen koulunsa on kesken enkä haluaisi/saisi häiritä häntä omilla mitättömillä teinitytön huolillani. Olen viillellyt usein. Se ei ikinä auta, mutta teen sen joka kerta uudestaan ja uudestaan. 
 
Minulla on hyviä ystäviä joille voin puhua ja joiden ansiosta jaksan eteenpäin huomiseen. He ovat kehottaneet minua kertomaan asiooista isälleni mutta en ole voinut. Aina kun isäni kysyy:''Mitenkäs kotona menee ?'', vastaan aina vain:''Hyvin'', vaikka tiedän valehtelevani. En vain pysty sanomaan mitään. Menen totaaliseen lukkoon. 
 
Tänäkin iltana isäpuoleni oli humalassa. Hän huusi kuin mielipuoli ja heitti äidin kovalla vaivalla kirjoittaman opinnäytetyön keittiön ovesta ulos. Oli kamalaa katso sivusta, mutta en voi tehdä mitään. Vielä kamalampaa on katsoa kun äiti kerää itkuisena tuulen mukana levinneitä papereitaan ja isäpuoleni makaa tyytyväisenä sohvalla katselemassa häntä ikkunasta. 
 
Äitini opiskelee siis lähihoitajaksi. Äiti sai vanhasta työstään enemmän rahaa ja nyt meillä ei ole varaa läheskään kaikkeen mihin ennen. Se ei haittaa minua. En tarvitse kaiken maailman ylellisyyksiä. Minua ottaa päähän vain se että, isäpuoleni juo niin suuren osan rahoista, että äiti ei ole ostanut itselleen mitään noin kahteen vuoteen. Ns. ''luokkaretkelleen'' Viroon hän voi ottaa vain sen verran rahaa, että voi ostaa meille tuliaisia. 
 
Kahdella ystävälläni on lähes samanlainen tilanne kuin minulla. Toisen kanssa puhumme tällaisista asioista usein. Olemme molemmat joutuneet aikuistumaan jo nuorina, joten olemme kateellisia niille, jotka ovat saaneet viettää täyden lapsuuden. Meitä inhottaa katsoa, kun he heittävät sen hukkaan ja yrittävät kasvaa niin nopeasti aikuisiksi... Nämä kaksi ystävääni ovat elämäni vahvimmat tukipilarit. Ilman heitä olisin hukassa. 
 
Erittäin tärkeä minulle on myös serkkuni. Häntä näen kuitenkin erittäin harvoin, joten puhumme lähinnä puhelimessa. Kerran kun puhuin hänen kanssaan ja kerroin hänelle mitä kaikkea olin sinä päivänä kestänyt, hän sanoi:''Kuule hei, mä en sano että mä ymmärrän sua täysin, kuten jotkut sanois. Koska se ei oo totta. Tollanen tuska pitää kokee. Mutta muista, että soitit sä milloin vaan, oon aina valmis kuuntelemaan!''
 
Ja sitä lupausta hän ei ole pettänyt. Me puhutaan paljon, ja hän ei ole sanonut ymmärtävänsä, vaan kuunnellut loppuun asti ja sanonut:''Kaikki tulee viel hyväks.'' Ja jostain syystä mä haluun uskoo siihen. Ilman toivoa paremmasta huomisesta, sellasesta on turha unelmoida. 
 
Minun tarinani -juttusarjan kirjoitukset on kerätty Varjomaailma-sivustolta vuosina 2008-2014. Ne ovat suomalaisnuorten omia kokemuksia elämästä vanhemman päihdeongelman kanssa. Kaikki Varjoblogin valokuvat ovat Aino Huotarin ottamia. 

Kommentoi