Minun tarinani: Elämä ei oo helppoo kenellekkään..

moniväristä lippunauhaa puiden lehvistössä

Kirjoittanut: Piipa

Kaikki asiat oli hyvin. Mulla oli onnellinen perhe. Sitten se tapahtu..

Vanhemmat oli naapurissa viettääs aikaa ja toki mukaan kuului alkoholia. Äidilläni ei ole mikään maailman paras viinapää ja sen huomaa kuka tahansa. Ja isommalla porukalla pääsi sattumaan vahinko. Äiti putosi portaat alas.. Ensiapuunhan siinä sitten jouduttiin ambulanssilla. Seuraavana aamuna kun isän kanssa haimme äidin sairaalalta autossa tunnelmat oli hiljaiset. En uskaltanut katsoa äidin naamaa. Oli mustelmaa ja kulmakarvan kohdalla tikkejä. Kotona suoraapäätä tulin huoneeseeni. Oli pakko päästä puhumaan ystävilleni pahasta olostani. Aleksi (nimi muutettu) ei ollut paikalla joten juttelin toiselle ystävälleni. Lopulta kun Aleksi sitten saapui paikalle aloin purkaa tunteitani. Aleksi kuunteli ja lohdutti, koska tiesi että minun on saatava puhua asioista. Sillä sairastin siitä hetkestä noin vuosi takaperin masennusta. Monesti olin keskusteluista lähtenyt pois aikomuksena satuttaa itseäni. Joka kerta kuitenkin joku ehti väliin. Vaikka aina suutuinkin siitä silmittömästi kun en päässyt pois kaiken pahan keskeltä. Kuitenkin nyt parantuneena olin monesti kiitellyt Aleksia ja muita siitä, että olivat loppujen lopuksi estäneet aikeeni.

Nyt kun tapahtuneesta oli kulunut jo jonkin aikaa. Äidin käteen sattuu edelleen. Hän meni lääkäriin ja selvisi että olisi pitänyt tulla parin viikon päästä takaisin, jos kättä särkisi. Äidille oli kuitenkin sanottu että parin kuukauden päästä. Näimpä mielestäni kyseessä on hoitovirhe, mutta ei asialle mahda enää mitään. Tapahtunut mikä tapahtunut. Lääkäri ilmoitti että käsi paranisi levolla ja lääkkeillä. Mutta yhä edelleenkin äidin käsi on kipeä ja hän odottaa leikkaukseen pääsyä.

Siinä ne kuukaudet vierivät normaaleina kuten aina. Juttelin Aleksille päivittäin ja voin erittäin hyvin. Sitten se alkoi. Äitini otti illalla muutaman oluen ja seuraavana päivänä hän joi salaa niitä. Mutta kuten aiemmin mainitsin viinapäästä. Sen huomasi jos hän oli ottanut. No siinä sitten isän kanssa sanoimme hänelle että touhun on loputtava. Ja isä sanoi että hankkii koiran meille. Mikäli äiti lopettaisi touhun. Niin myös kävi. Nyt meillä on koira, jonka tulon myötä äidin alkoholin ottaminen piti vähentyä vain niihin harvoihin iltoihin. Mutta ei niin käynyt. Äiti alkoi juoda isäni viinoja salaa. Monesti itkin itseni uneen iltaisin kun äitini oli juovuksissa ja valitti kättään. Monesti taas aloin puhua Aleksille, että tekisi vain mieli kuolla pois. Aleksi jaksoi silti edelleen pitää minut pinnalla ja tässä ollaan. Toki siinä tilanteessa että

Aleksin kanssa ovat sukset hieman ristissä eikä me jutella enää joka päivä yhtä iloisesti kuin ennen. Toki siihenkin on omat syynsä. Ja itse ne aiheutin, joten ne on kärsittävä. Silti edelleen jaksan kulkea eteenpäin. Sillä saimme isän kanssa äidin alkoholin ottamisen loppumaan, minulla on koira ja ainakin yksi ystävä edelleen joka välittää. Aleksikin välittää mutta ei sitä sano enää ääneen.

Aikansa kutakin. Koskaan ei kannata luovuttaa vaikka olisi kuinka vaikeaa. Aina on joku joka välittää ja rakastaa. Jokaiselle on joku. Eteenpäin mentäessä olen huomannut että asiat ratkeavat itsestään jos niiden on tarkoitettu niin. Aika parantaa haavat niinhän sitä sanotaan. Jaksakaa kulkea eteenpäin ylpeänä siitä että te olette täällä.

Minun tarinani –juttusarjan kirjoitukset on kerätty Varjomaailma-sivustolta vuosina 2008-2014. Ne ovat suomalaisnuorten omia kokemuksia elämästä vanhemman päihdeongelman kanssa. Kaikki Varjoblogin valokuvat ovat Aino Huotarin ottamia.

Kommentoi