Minun tarinani: "Avaa ovi, koti on kaukana"

takaapäin kuvattu punatukkainen ihminen, taustalla järvimaisema

Kirjoittanut: Janinaa

Minun tarinani alkaa 6-vuoden iässä, tai oikeastaan sitä jo aiemmin, mutta tämän tapahtuman muistan tarkemmin kuin minkään muun. Istuin autossa kahden siskoni kanssa syöden jäätelöä, veljelläni oli jonkinlainen palaveri sosiaalityöntekijöiden ja äitini kanssa. Kunnes se kirottu puhelin soi. Nuorempi isosiskoistani vastasi puhelimeen, se oli äitini.. Minulle ei kerrottu mitään, edes syytä siihen miksi molemmat siskoni alkoivat itkeä ja itku ei lakannut. He ajoivat minut paikkaan johon äitini oli jätetty, näin äitini juoksevan luokseni ja veljeäni pidettiin kiinni kauempana, hän oli 8-vuotias tuolloin. Äitini halasi minua, taas viinalta haisten ja samalla minut vietiin vieraaseen autoon. Ja sinne jäin. En tuntenut ihmisiä vieressäni, olin paniikissa oleva lapsi joka vain ihmetteli kaikkien käytöstä. Miksi? Kuka? Mitä tapahtuu? Saankohan syödä jäätelöä autossa?

Auto liikkui, enkä nähnyt sen koommin äitiäni, siskojani, mummuani tai muita läheisiä moneen kuukauteen. Elämäni oli tätä kaikkea ennen kamalaa. Kumpikaan sisaruksistani ei asunut kotona, vain veljeni, minä, äitini ja äitin miesystävä. Huutoa, viinaa, kaljaa, kovaa musiikkia, yksinäisyyttä, muuttamista, raha-huolia, väkivaltaa. Niitä sain kokea 6-vuotiaaseen asti. Minä olin perheen äiti niillä ajoilla kun oma äitini oli parin viikon ryyppyreissuilla, ties missä. Kissan ruualla pärjäsimme veljeni kanssa jos alahyllyn ruoat loppuivat, tai jompikumpi ei enää uskaltanut nousta korkealle jakkaralle, että ylettyisi ylähyllylle parintuhannen kaatumisen jälkeen. Ehkä kaiken tämän äitissäni sai aikaan isäni kuolema minun ollessa 2-vuotias. Isäni hirtti itsensä, en vieläkään tiedä miksi. Ehkä parempi etten tiedä. Mutta huostaanottoni yhteydessä minut vietiin paikkaan X. Ainut turva minulla oli minun veljestäni. Mutta parin viikon päästä hänetkin siirrettiin toiseen paikkaan, joten viimeinenkin ihminen vietiin minulta pois. Olin yksin, vieraassa paikassa, vieraita ihmisiä jotka sanoivat olevansa töissä siinä paikassa. Mitä se tarkoitti? Oliko minussa jotain vialla? Missä äiti?

Pari vuotta myöhemmin olin kotiutunut paikkaan täysin, minulla oli hyvä olla ja näin äitiäni silloin tällöin. Olin saanut uusia sisaruksia, tai siltä he tuntuivat. Vartuin samassa paikassa 14- vuotiaaksi asti, kunnes

minut siirrettiin, koska paikka meni konkurssiin. Mitä? Taas kaikki läheiset ihmiset joista osa oli asunut kanssani jo 6-vuotiaasta lähtien vietiin pois, ne työntekijät jotka pikku-minusta tuntuivat vierailta, heistä oli tullut äitejä, isiä. Muista lapsista/nuorista sisaruksia. Mitä mää olin tehny että ansaitsin sellasta? Miks kaikki muuttu aina?

Jouduin paikkaan Y, joka oli 9km päästä edellisestä paikastani, mutta tämä paikka oli erilainen. Se oli oikea perhe, Äiti, Isä, kaksi poikaa. Olin oikeasti saanut itselleni perheen, joka oli hyvä, rehellinen, rakastavainen. Olin osa perhettä ja minusta tuli onnellinen ja sitä olen vieläkin. Nyt olen 17-vuotias ja opiskelen toisella paikkakunnalla 50km päästä "perheestäni" ja äitistäni 30km. Tapaan äitiäni usein, mutta hänen alkoholin käyttö ei ole muuttunut, ei edes vaikka menetti lapsensa. Soittelen sijaisäidilleni päivittäin ja kerron murheeni ja huoleni. Hän on minulle enemmän äiti kuin kukaan muu, vaikka rakastankin omaa äitiäni. En osaa antaa minkäänlaisia neuvoja kenellekään selviytyäkseen omista vastaavista tilanteistaan, koska olen itsekin vielä sekaisin ja en tiedä kuka olen, mistä tulen, mistä tykkään, en tunne itseäni ollenkaan ja minullakin on paha olla.

Mutta ainut neuvo mitä voin antaa on se, että luottakaa kohtaloon. Luottakaa siihen että vaikka kaikki tuntuu nyt pahalta ja elämä ei tunnu miltään, niin nuoret luottakaa siihen että kaikki menee miten kuuluukin mennä ja jokainen meistä kasvaa kokemuksien myötä. Minä luotan siihen että jonain päivänä minusta tulee viisas ja hyvä aikuinen, hyvä äiti, ja hyvä perheen jäsen. En toista äitini virheitä ja otan opikseni omalta elämältäni. Tehkää samoin. Yrittäkää rakastaa vaikka rakkaus tuntuu kaukaiselta sanalta, etsikää oma polkunne ja tehkää omat ratkasunne. Meillä on yksi elämä joten ei pilata omaamme vaikka vanhemmat/vanhempi on pilannut omansa?

Minun tarinani –juttusarjan kirjoitukset on kerätty Varjomaailma-sivustolta vuosina 2008-2014. Ne ovat suomalaisnuorten omia kokemuksia elämästä vanhemman päihdeongelman kanssa. Kaikki Varjoblogin valokuvat ovat Aino Huotarin ottamia.

Kommentoi