Minun tarinani: 14 vuoden henkilökohtainen helvetti

mustavalkoinen valokuva sähkökaapista, johon kirjoitettu valuvalla mustalla maalilla: "Wake up u'r alive".
Mun koko elämä on ollut yhtä Helvettiä.
 
Isä oli alkoholisti. Ainoat muistot siitä liittyy viinaan ja väkivaltaan. En muista yhtäkään onnellista hetkeä siltä ajalta, kun äiti ja isä oli yhessä. Nyt asun äidin ja isäpuolen kanssa. Muut sisarukset on muuttanu jo pois kotoa. Eli ne eivät tiedä miten asiat oikeasti on.
 
Mun isäpuoli on kiva, siis sillon kun se on selvinpäin ja käy töissä, mutta kun se tarttuu pulloon... Sen juomisesta ei tuu sillon loppua. Sillon musta tuntuu aina, että miks kaikilla muilla on normaali ja onnellinen perhe, jossa alkoholi ei ota ikinä valtaa... Musta tuntuu että mulla ei oo ikinä ollu isää, eikä tuu olemaan. Kaikki mun sisarukset pitää meidän isäpuolta omana isänään ja aivan mahtavana tyyppinä...
 
Mä en.
 
Asiat paheni kun olin kaksitoista, eli alotin kutosluokan. Sillon tuli ekat kohtaukset ja mun viiltely alko. Kun menin seiskalle, asiat vaan paheni. Tutustuin yhteen jätkään. Oltiin eka kavereita ja sitten alettiin seurustella. Ne jotka vihas sitä jätkää alko kiusata mua. Mua on aina kiusattu, mutta ei ikinä niin pahasti. Se oli haukkumista, huhujen levittelyä, huutamista, lyömistä... Mutta mä olin rakastunu, vaikka jokanen päivä oli tuskaa koulussa, silti mä nousin joka aamu ja menin kestämään taas sitä samaa paskaa. Päivästä toiseen...
 
No tää jätkä sitte erotettiin koulusta ja se muutti eripaikkakunnalle. Silti me oltiin yhessä.
 
Mutta mun tän hetkinen tilanne... Se johtuu siitä jätkästä. Se kasas kaikki sen huolet ja ongelmat mun niskoille. Mä kannoin huolta että se kävi koulussa ja ettei se joutus isompiin vaikeuksiin kyttien kanssa. Sitten se alko uhkailla että se tappaa ittensä. Sillon mä murruin. Mun oli pakko kertoa mun äidille, joka sitte koitti saaha meidät eroomaan. Mutta turhaan. Olin siltiki niin rakastunu etten uskonu mitään mitä mulle sanottiin. Me nähtiin salaa ja jouduin valehtelemaan kaikille mun menemisistä ja olemisista. Se oli rankkaa aluksi, mutta sitten siitä alko tulla jokapäivästä.
 
Sitten lopulta jäin kiinni ja meidän oli pakko erota. Mun perhe ois hajonnu muuten. Se oli raskasta.
 
Se jätkä alko uhkailee mua ja mun kaveria, laittelemaan joitain outoja viestejä ja sillon mä koin mun synkimmät hetket...  Olin valmis tappaa itteni. Viiltely ei enää tuntunu missään ja mä sanoin kaikille "vitsillä" että "hyppään tosta ikkunasta" tai "hyppään sillalta". Kerran melkein hyppäsinkin. Onneks mun kaveri kerkes kiskoa mut alas siitä sillan kaiteelta.
 
En oo ollu pitkään aikaan oma itteni, enkä oo vieläkään. Joudun koko ajan pelkäämään sitä jätkää ja sen kavereita. Mutta mä oon parantumassa. Hienoin asia mitä oon ikinä tehny: uskalsin hakea apua. Ja sain apua. Nyt käyn kuraattorin ja psykologin luona säännöllisesti. Mulla on ainakin masennus ja paniikkihäiriö. Muuta mulle ei oo vielä kerrottu.
 
Mä halusin kertoo mun tarinani. mä haluan parantua ja saada elämänilon takasin.
 
Tää on pitkä prosessi eikä todellakaan mikään helppo sellanen. Mutta mä haluun sanoa teille kaikille jotka tän jaksoitte lukea: kiitos. Ja voimia teille kaikille jotka ootte samassa tilassa. Älkää pelätkö hakea apua. ❤
 
 
 
Minun tarinani -juttusarjan kirjoitukset on kerätty Varjomaailma-sivustolta vuosina 2008-2015. Ne ovat suomalaisnuorten omia kokemuksia elämästä vanhemman päihdeongelman kanssa. Kaikki Varjoblogin valokuvat ovat Aino Huotarin ottamia. Kerro oma tarinasi Varjofoorumilla, tai pyydä apua nimettömästi Varjoneuvonnan kautta! 

Kommentit

Anonyymi (ei rekisteröitynyt käyttäjä)
Minkä ikäne oot nyt

Kommentoi