Kokovartalofiilis: Vihan lyhyt oppimäärä

valokuva graffitista, jossa valkoisia irvisteleviä haamuja
Vihaa sinänsä oli lapsuudenkodissani kyllä paljonkin, ja se oli pelottavaa, vaarallista ja vältettävää. En oppinut lapsuudenkodissani tuntemaan ja näyttämään sitä oikealla tavalla. En päässyt harjoittelemaan sitä turvassa. Vasta aikuisena olen tajunnut, että myös tunteiden näyttöä ja niiden oikeanlaista ilmaisua pitää treenata, ja että viha on hyvä tunne, kun sen kanssa oppii operoimaan oikealla annostuksella.  
 
Meillä kotona riideltiin raivoisasti. Jokainen konflikti paisui järkälemäiseksi mittelöksi, jossa vastapuoli pyrittiin nujertamaan maanrakoon keinolla millä hyvänsä. Yksikään pikkuinen entinen epäonnistuminen ei jäänyt nostamatta takaisin pintaan.
 
Satutettiin sinne, missä eniten särki. Taisteltiin voittajasta. Tosi harvoin sellaisia otteluita voittaa lapsi. Ja jos riittävän monesti häviää, oppii taitavaksi riidan välttäjäksi. Sovittelijaksi ja hyvittelijäksi.
 
Vältin ison osan elämääni joutumasta riitatilanteisiin sellaisella sinnikkyydellä, että sitä voisi kutsua täydellisenä tossuna elämiseksi. Myötäilin muiden mielipiteitä paljon mieluummin kuin
otin riskin joutua riitaan. Minulle sopi aina kaikki. Venytin aikataulujani ja pinnaani muiden mielen mukaan kun en uskaltanut sanoa, etten halua, jaksa tai ehdi tulla mukaan. 
 
Pienempikin kahnaus oli minulle sama, kuin täydellinen välirikko. En uskaltanut näyttää ikäviä tunteita, koska kuvittelin, että on aina oltava helppo ja kiva, tai ihmiset lähtevät kävelemään elämästäni.
 
Jos riitaan sitten ajauduttiin, annoin tulla perusteellisesti, niin kuin olin oppinut. Kun olin pantannut sanomista pitkään, oli usein ehtinyt kertyä aika tavalla kauheuksia karjuttavaksi. En pelkästään polttanut siltoja, vaan heitin vielä dynamiittia perään. Usein riitatilanteessa lähdin ekana itse kävelemään, koska en ylpeyttäni osannut muutakaan.  
 
Vihalla on väkevä vastinpari, rakastaminen. Perheenjäsenten keskinäisissä väleissä hommaan tulee vielä lisätehoja läheisyydestä. Pitäisi saada saman ihmisihon ja samojen asuinneliöiden seinien sisään mahtumaan molempia tunteita jotenkin järkevällä tavalla. Minusta ainakin vaikeinta oli juuri se, että toisina hetkinä niin kovasti rakastin samaa tyyppiä, jota sitten vihasin voimalla. Sydän tuntui tekevän duunia yliajalla äärilaidasta toiseen.
 
Rakastin niitä päivä, kun leivottiin pullaa. Rakastin naurun täyteisiä hyviä hetkiä television äärellä ja sitä, miten äiti opetti ottamaan piparitaikinasta paloja ihan kaulitun levyn reunasta. Ja sitten taas, ihan yhtäkkiä, tunnelma muuttui ja oli taas vihaa ilma sakeanaan.
 
Vihasin valkoviinin tunkkaista hajua. Vihasin sekavaa ja epämääräistä tunnelmaa ja sitä, etten tiennyt miten pitäisi olla, etten ärsyttäisi. Vihasin jännittämistä ja sitä, että olin alaikäisenä voimaton huolehtimaan yksin omasta elämästäni. Ja sitä, etten uskaltanut näyttää, miten vihainen olin. Samaan aikaan vihan kanssa sydänalassa kuplivat vielä ne muistot äskeisistä kivoista jutuista yhdessä. Halusin takaisin niihin, en tähän kamalaan! Välillä tunnetta oli päällekkäin niin paksusti, että silmissä pimeni. Siihen oloon luulee hetken tukehtuvansa. 
 
Oli hirveä tunne vihata omaa vanhempaansa. Sen kirjoittaminen tähän tuntuu vieläkin vaikealta. Eihän sellainen ole sallittua. Perheenjäseniähän rakastetaan! Mutta kyllä minä silloin vihasin.
Ja sitten koitin niellä sen väärän, ruman, vaarallisen tunteen karvoineen kaikkineen. Huonosti meni alas, mutta tulin taitavammaksi vuosien vieriessä.
 
Nykyisin vihailen jo sujuvammin. Edelleen kaihdan riitatilanteisiin joutumista, mutta olen harjoitellut myös ilmaisemaan mielipiteitäni ajoissa, ennen kuin sisälle on ehtinyt kasvaa hallitsematon määrä tunnetta. 
 
Kun riitelen, pyrin pysymään rajatussa aiheessa, ja antamaan toiselle mahdollisuuden ilmaista omat tunteensa. Yritän muistuttaa itselleni, että on parempi hävitä taistelu, kuin menettää ihminen. Jos silmissä meinaa pimetä vihan voimasta, otan aikalisän, etten sanoisi sellaista, jota ei saa takaisin. 
 
Paljon on vielä opeteltavaakin, mutta kiire ei onneksi ole mihinkään.
 
 
Milloin sinä olit viimeksi kunnolla vihainen? Miten näytit sen? Keskustelua voi käydä täällä Varjoblogissa, Varjofoorumilla (voit aloittaa aiheesta oman ketjusi), Varjomaailman facebook-sivulla ja twitterissä. Löydät meidät myös instagramista nimellä @varjomaailma.fi.
 
 
(Teksti: Ani, kuva: Aino Huotari)

Kommentoi