Kokovartalofiilis: Somenarkin paljastukset

Valokuva punaisesta seinästä, jossa valkoinen teksti: "Verkligheten är inte allt här i världen".
Sinä olisit täysin olennainen tyyppi, vaikkei koko internetiä olisi koskaan keksitty. Some tässä tämän päivän muodossaan on ollut olemassa vasta noin vuosikymmenen. Se ei ehkä ole sinulle just nyt lyhyt aika ollenkaan, mutta tulee vielä sekin aika, että on. 
 
Toivon, ettet sinä olet vähän fiksumpi somettaja kuin meikäläinen. Että et jaa itseäsi kaikkialle kaiken aikaa. Että uskot olevasi tärkeä, riittävä ja olemassa ihan kokonaisena, vaikka sinusta ei olisi tänään jälkeäkään facebookissa, twitterissä, instagramissa, kickissä, ask.fm:ssä, whatsappissa tai youtubessa. 
 
Minä olen sellainen ihan perusherkkä ja supersosiaalinen tyyppi. Lisäksi olen erittäin helposti koukuttuvaista sorttia. Tulen näistä syistä helposti viettäneeksi ruudun äärellä törkeän paljon aikaa. Tämä olkoon pieni opettavainen tarina somenarkkarin koettelemuksista. 
 
Alkuvuodesta 2014 olin niin koukussa erilaisissa virtuaalisissa suhteissani, että sovellusten plärääminen oli ensimmäinen puuhani aamulla ja viimeinen illalla. Nappasin yöllä vessareissullekin puhelimen mukaan. Seurasin vanhojen koulukavereiden ja puolituttujen päivityksiä kohtuuttoman kiinnostuneena. 
 
Ärsyynnyin, jos joku (usein perheenjäsen) kommentoi koneella käyttämääni aikaa. Hermostuin, jos en päässyt monta kertaa tunnissa tsekkamaan tilejäni. En jaksanut keskittyä kirjan, tai edes lehtijutun lukemiseen. 
 
Olin ahdistunut ja jotenkin kiireinen. Kyllähän kiire tuleekin, jos kantaa mielessään satojen tyyppien päivittäisiä mietteitä, tunteita ja kuvia. 
 
Olin saanut someähkyn. 
 
Tajutessani tilanteen irroittauduin kokonaan facebookista kymmenen kuukauden ajaksi. Ensimmäiset viikot tunsin putoavani maailmankartalta totaalisesti.  
 
Oli tosi orpo olo. Olin varma, ettei minulla enää kohta olisi ensimmäistäkään ystävää. Etten kiinnostaisi enää ikinä ketään, enkä tulisi kutsutuksi enää edes isoimpiin kekkereihin. 
 
Kun sitten sinnittelin poissa langoilta, huomasin, miten ajatukseni alkoivat palata hallintaani. Minulla oli ihmeen paljon aikaa. Olin selkeästi vähemmän ahdistunut. Bussipysäkillä katselin ympärilleni, työmatkoilla lueskelin, ja menin iltaisin todella paljon rennompana nukkumaan. Kun mieleni ei tarvinnut olla monessa paikassa samanaikaisesti, kykenin taas keskittymään.
 
En inhoa somea, vaikka joskus inhoan sen valtaamaa jättimäistä tilaa vuorokauden tunneista. Onneksi siihen voi itse vaikuttaa, ja ottaa käyttöönsä sieltä ne parhaat jutut. Niitäkin kun on paljon. 
 
Yksi ihan erityishyvä homma on mahdollisuus tavoittaa ihmisiä nopeasti silloin, kun tarve on suurin. 
 
Sinun iässäsi kaipasin usein jotakuta perheen ulkopuolista, ihan tuntematonta aikuista kuuntelijaa. Koska vartuin joskus pimeällä keskiajalla, ei nettiä ollut vielä yleisessä käytössä ollenkaan. 
 
Onneksi oli tarjolla muita menetelmiä. Soitin oloni ollessa pahimmillaan Mannerheimin lastensuojeluliiton lasten ja nuorten puhelimeen, ja puhuin mieltäni kevyemmäksi. Oli oleellista saada joku sanomaan, että se, mitä meillä tapahtuu ei ole ok, mutta minä olen.
 
Soittamisessa oli pieni jännitysmomentti. Se piti ajoittaa tarkasti oikein, koska - niin, mummohommista puheen ollen - se piti tehdä perheen yhteisestä lankapuhelimesta kodin keskellä eteisestä. Joskus soitin kaverin kotoa, saadakseni varmasti puhua rauhassa. 
 
Sinulla on aika tavalla paremmin nämä hommat. MLL:n auttavat puhelimet ovat olemassa edelleen. Niiden lisäksi fiksun, kuuntelevan aikuisen tavoittaminen käy nopsalla kilkkauksella, eikä kenenkään edes tarvitse koskaan tietää, että apuja on haettu. MLL:n palveluiden lisäksi esimerkiksi täällä Varjomaailman sivuilla voit jutella luottamuksellisesti mietteistäsi monin eri tavoin. Uusimpana aukesi ihan hiljan täysin nimettömän yhteydenoton mahdollistava Varjoneuvonta. Katso myös, mistä muualta voit saada apua!
 
 
(Teksti: Ani, Kuva: Aino Huotari)
 

Kommentoi