Kokovartalofiilis: Peto sisällä

valokuva: autossa istuva ihminen, joka on haudannut kasvot käsiinsä
Seison äidin edessä ja huudan niin, että kurkku kipeytyy. Huudan, että haluaisin hakata hänet. Piestä mustelmille ja muussiksi. Kerta kaikkiaan lyödä, lyödä, lyödä vihani vimmassa mitään ajattelematta. 
 
Minä, jossakin 16-vuotiaan huitteilla, tarkemman ajankohdan on muisti armollisesti pyyhkinyt mielestä, joka pelkään vähäistäkin äänen nostamista, joka en koskaan tee pientäkään pahaa kenellekään, olen löytänyt peräseinän ja pimeimmän paikan. Minussa huutaa joku eläin. 
 
En koske äitiin. Huudan vain. En kykene liikkumaan, vaikka tärisenkin jossakin alkuvoimaisessa huumassa päästä varpaisiin. Tuijotan häntä ja huudan. Kaiken sen kertyneen karstan, sakan ja kamalan annan tulla ulos patomurtuman voimalla.
 
Äiti vastaa heittäytymällä dramaattiseen voihkintaan. Siitä vain, keskeltä riitaa, jossa sanotaan kaikenlaista puolin ja toisin. Olen hirviö hetkessä. Vielä enemmän kamala kuin aikaisemmin. Nyt minä olen se, joka haluaa pahoinpidellä oman äitinsä. 
 
"Kuulitteko, oma lapseni haluaa pahoinpidellä minut!" hän hokee läsnäolijoille, melkein voitonriemuisesti. Saa hetkestä kaikki aseet käsiinsä. Tiedän mokanneeni raskaasti. 
 
Muistan miettineeni sitä, mitä mietin vielä tänäänkin. Että tuo hetkellinen pimenemiseni, musta hetkeni, uhkaukseni – joka kyllä oli täysin väärin, mutta myös täysin ainutkertainen tapaus totaalisesti nurkkaan ajetulta nuorelta – revittiin tyystin pois mittasuhteistaan. 
 
Yhtäkkiä se oli pahinta. Pahempaa kuin vuosia kotona harjoitettu henkinen väkivalta, joka minuun kohdistui. Koska se oli riittävän selkeästi kaikilla mittareilla väärin, että minut saatiin sillä leimatuksi.  
 
Joitakin aikoja myöhemmin äidin miesystävä hakkasi tämän mustankirjavaksi sairaalaan. Mies soitti minullekin ja pyysi anteeksi. 
Minussa oli sillä hetkellä kaikki ihmisen tunteet samaan aikaan. Ei lapsen kuulu sellaisia soittoja saada. 
 
Ymmärsin, mistä pimeästä, synkästä, pahasta paikasta tapahtuma oli käynnistynyt. En voinut, tietenkään, hyväksyä, ettei mies ollut osannut hallita raivoaan. Väkivallalle ei pidä olla mitään riittävää selitystä, mitään myötätuntoa, mitään yritystäkään ymmärtää. 
 
Ei ikinä. 
 
Se raivo kuitenkin on meissä. Se asuu jossakin tosi syvällä, ja kilteimmänkin, pehmeimmänkin uumenissa. Riittävästi ronkittuna se tulee pintaan. Ja se on voima, jota on hyvin vaikea hillitä.  
Huonosti annosteltuna viha pääsee paisumaan pitelemättömäksi, ja silloin tapahtuu pahoja asioita. Peruuttamattomiakin.
 
Aina vääriä. 
 
Minä toivon, että opit annostelemaan vihaasi oikein ja ajoissa. Että osaat kertoa, mitä tunnet, silloin kun tunnet. Ettet panttaa ja anna patojen pidellä hirveitä kertymiä. Koska ne kyllä tulvivat aina yli lopulta. 
 
Jos sinua kohtaan käytetään väkivaltaa, henkistä tai fyysistä, se on aina väärin. Joka ikinen kerta. Kerro siitä luotettavalle aikuiselle heti.  Jos sinusta tuntuu, ettet hillitse omia tunteitasi, pyydä apua. Olet sen arvoinen. Voit rekisteröityä tänne Varjomaailmaan ja laittaa yksityisviestiä onboxiin nimeltä "Varjomaailman ohjaajat". Voit ottaa yhteyttä myös Varjomaailman facebook-sivun inboxin kautta. Me olemme täällä sinua varten.
 
 
Teksti: Ani, Kuva: Aino Huotari)

Kommentoi