Kokovartalofiilis: Oman elämän kynnyksellä

Valokuva pesukoneesta, jonka päällä pullo pyykinpesuainetta ja pesulakuitti.

Kun ensimmäistä kertaa muutin omaan kotiin, olin 17-vuotias lukiolainen. Muutin kolmen tytön kommuuniin Helsingin Töölöön. Siksi, että sinne pääsi. Siksi, että mikä vain oli muutos parempaan.

Kotona oli ollut jo vuosien ajan sellainen kaoottinen karuselli käynnissä, että mikä vain tuntui sen jälkeen rauhan tyyssijalta.

Asunto oli pimeä ja siellä haisi kissanpissa ja kaikenlainen epämääräisyys. Mutta minulla oli oma huone, ja ovi jonka saatoin sulkea. Kukaan ei häiritsisi minua! En katsoisi kenenkään perään! Voi autuuden määrää!

Aluksi se tuntui ylenpalttiselta.

Muistan ensimmäisen kerran ruokaostoksilla. Kolusin hyllyjä kuin olisin ollut ensimmäistä kertaa kaupassa. Ostin omilla rahoillani omaan jääkaappiin täytettä. Saisin ostaa mitä vain.

En hukuttautunut jäätelöön tai kermavaahtoon, vaan nautin tosi arkisista asioista. Siitä, että sain valita juuri sitä leipää, jota teki tänään mieli syödä, en sitä jota “meillä on tapana”. Oli mahdollista ostaa kahta erilaista hedelmää, tai muuta kuin sitä äidin suosimaa juustoa.

Saisin joka päivä laittaa itselleni hyvää, lämmintä ruokaa! Riemu tuntui kurkussa asti.

Vähitellen valkeni, että itsekseen asumiseen liittyy myös muita kuin euforisia tunteita. Hyvä puoli oli se, että olin vastuussa vain itselleni. Huono puoli oli se, että olin vastuussa vain itselleni.

En enää joutunut pelkäämään enkä näkemään sopimattomia asioita, mutta nyt oli kädessä kaikenlaista muuta osattavaa. Elämä ei muuttunutkaan kerrasta kirkkaammaksi. Sama aurinko nousi aamuisin. Samat tylsät, arkiset velvoitteet toistuivat täälläkin.

Jos en muistanut käydä kaupassa, tai rahat loppuivat pitkästi ennen seuraavaa tilipäivää, ei paljon auttanut vikistä. Postiluukusta putoili laskuja minun nimelläni. Piti herätä kouluun, hoitaa pyykkejä, käydä töissä ja hoitaa hommat.

Ensimmäinen muutto omilleni ei lopulta onnistunut kovin kummoisesti. Olin liian nuori jaksamaan kaikkea itsekseni. Sen myöntäminen oli aluksi karvas pala. On kuitenkin ihan oleellinen juttu oppia sekin, että välillä tulee tehtyä virhearvioita, ja sitten voi muuttaa kurssia.

Palasin takaisin kotiin, tällä kertaa isäni luokse. Sieltä käsin oli hyvä jatkaa lukio loppuun, ja lähteä omaan elämään vähän vankemmalta pohjalta muutaman vuoden kuluttua varaslähdöstäni.

Ainakin ensimmäinen irtiotto omilleni antoi sauman nähdä, että elämää on sen nuhjuisen puljaamisen ulkopuolellakin.

Oman elämän aloittaminen on ehkä sinullakin kohta edessä. Siihen liittyy varmasti kaikenlaisia tunteita. Haluaisin antaa muutaman evään polkusi varrelle:

1.Oma koti on mahdollisuus rakentaa raamit  ja poimia käsin joka ikinen ihminen elämääsi. Sinä päätät, kenet kotiisi kutsut ja mitä siellä saa tehdä.

2. Oma koti on paikka, missä voit tutustua rauhassa itseesi ja saada kunnolla kiinni siitä, mitä ja kuka olet. Sinä pärjäät mainiosti itseksesi, vaikkei aina siltä tunnukaan. Ja ovesta pääsee aina ulos, pyytämään apua jos sitä tarvitsee.

3. Toisin sanoen, elämä ei enää välttämättä vyörytä eteesi mutapainia alkoholistin sekoilujen muodossa, mutta voi olla, että mieli uskaltautuu vasta nyt alkaa hahmottaa, mitä kaikkea lapsuudessasi on tapahtunut. Se voi olla ahdistavaa, mutta sitä ei tarvitse pelätä. Se ei ole helppoa läpikäytävää, eikä sitä tarvitse tehdä yksin.

4. Älä tyydy kompromisseihin, äläkä alistu kurjuuteen, vaikka sellainen olisi ollut esimerkkinä elämässäsi aikaisemmin. Muista, että mikään sinun tulevastasi ei ole ennalta kirjoitettua tarinaa. Sinä olet ohjaksissa. Tietä kyllä riittää, umpikujia ei ole. Kannoillaan on lupa kääntyä aina, kun siltä tuntuu, ja hakea uutta suuntaa. Joskus se tietää vähän ylpeyden nielemistä, mutta tee sekin tarvittaessa, pokkana vaan!

Tämä blogisarja päätty tänään. On ollut ihanaa saada kulkea kanssasi tämä kappale matkaa tänä keväänä.
Kaikkea hyvää reissuillasi Sinuksi! 

Kaikella rakkaudella, Ani

 

(Teksti: Ani, Kuva: Aino Huotari)

Kommentoi