Kokovartalofiilis: Kulissimestarin tunnustukset

valokuva: lähikuva käsistä, jotka kirjoittavat postikorttia ja pitelevät puoliksi syötyä jäätelöpuikkoa
Moi! Olen Ani Kokovartalofiilis-blogista. Elämässä menee nyt hyvin, mutta aina ei ole mennyt. Olisipa ollut Varjomaailman tyyppinen paikka silloin, kun olin sun ikäinen! 
 
Lapsuuteeni kuului paljon tosi hyviäkin vuosia, mutta loppupätkä lapsuudenkotielämää meni pahasti pieleen. Isommin alkoi mennä alamäkeen kuudennen ja seitsemännen luokkani välissä. Vanhempani erosivat, ja vähän ajan kuluttua siitä alkoivat hankalat ajat. Äiti alkoi viihtyä tuntitolkulla makuuhuoneessaan. Vaatekaapin alahyllyllä oli kasvava varasto valkoviiniä ja kaljaa.
 
Noihin aikoihin, kun olin noin 13-17 -vuotias, meillä ei eletty sellaista perhearkea, jollaista nyt täällä omassa aikuisuudessani pidän normaalina. Sellaista, jossa on selkeä rytmi: toivotellaan aamulla huomenet, hoidetaan päivän hommat, pestään pyykkiä, tiskataan tiskit ja jutellaan päivän kuulumisista päivällisen äärellä. Sellaista tasaista ja välillä vähän tylsää peruselämää. Noista vuosista muistan lähinnä ahdistuksen, huolen ja hämmennyksen. Jatkuvan, ihmeellisistä asioista syttyvän riitelyn. Varomisen ja hissuttelun. Ja einespitsan tuoksun, kun mikro sanoi PIM. 
 
Minä vanhimpana kotona asuvista lapsista yritin ottaa huolehtiakseni melkoisesti asioita. Mitä riitaisampaa ja arvaamattomampaa kodin tunnelmasta tuli, sitä pärjääväisemmäksi ja reippaammaksi minä ryhdyin. Aloin jännittää sellaisia juttuja, jotka eivät lapsen velvollisuuksiin lainkaan kuuluisi, kuten tuleeko äiti ajoissa yöllä kotiin, että ehtii aamulla töihin tai onko pikkusisko turvassa. Tulin aika mestarilliseksi kulissien ylläpitämisessä. En halunnut, että kukaan sai tietää, mitä kotona tapahtuu. Suojelin perheen mainetta ja häpesin sen sekavuutta. Siispä leveämpää hymyä naamaan vaan! 
 
Opin noin vuosina huolehtimaan kaikesta niin hyvin, että se jäi päälle. 21-vuotiaana jouduin monen kuukauden sairauslomalle, kun en enää päässyt edes sängystä ylös. Itsensä voi väsyttää kokonaan loppuun olemalla aina kiltti ja reipas. 
 
Vuosien varrella olen opetellut irti monista tuollaisista haitallisista jutuista. Perustin oman perheen ja nautin nyt tosi paljon omasta elämästäni. Nyt, 38-vuotiaana kahden teini-ikäisen tyypin vanhempana ja toimittajana tiedän, että aina ei tarvitse olla kiltti, hyvä ja joustava. Tiedän myös, etteivät vanhemmat aina toimi oikein, vaikka haluaisivatkin. Olen oppinut senkin, ettei lapsen homma ole suojella vanhempiaan (vaikka huh, toisinaan todella voikin tuntua siltä!). Tiedän nyt, että tosi kurjistakin tilanteista voi selvitä kiinni omaan, hyvään, kivaan elämään. Senkin olen oppinut, että hankalista jutuista voi puhua ääneen.  
 
Näistä jutuista kirjoittelen sulle tässä alkuvuonna. Kirjoitan vielä kolme blogipostausta tammi- ja helmikuuna aikana: ensi viikolla mietin ihanaa vihaa, eli sitä, miten sama ihmisihon alle voi mahduttaa kaikki maailman tunteet repivästä raivosta rajuun rakastamiseen. Kolmannessa osassa etsitään normaalia ja tavallista, ja mietitään millaisin keinoin sellaista voisi löytää elämään. Neljännessä postauksessa mietitään itsensä hyväksymisen juttuja (eli sitä, miten siisti tyyppi sinä olet, usko vaan). Ystävänpäivän kunnaksi kirjoitan siitä, millaisilla ihmisillä itsensä kannattaa (ja ei kannata!) ympäröidä. 
 
Häpeätkö sinä kodin tapahtumia? Miten pidät kulisseja yllä? Tervetuloa lukemaan ja kommentoimaan! Keskutelua voi käydä täällä Varjoblogissa, Varjofoorumilla (voit aloittaa aiheesta oman ketjusi), Varjomaailman facebook-sivulla ja twitterissä. Löydät meidät myös instagramista nimellä @varjomaailma.fi.
 
(Teksti: Ani, kuva: Aino Huotari)
 

Kommentoi