Kokovartalofiilis: Bailut päälaellaan

valokuva: kuvan etualalla naamiaisasuun pukeutunut ihminen kadulla, taustalla seisoo poliisi ja autoja
Tää olis nyt tällainen nuori ja opettelisi juomaan. 
 
Maistoin ensimmäistä kertaa alkoholia - kamalaa, äitelää omppuviiniä - kasiluokkalaisena leikkipuiston liukumäen portailla. Tunnelma oli ankea. Pimenevä ilta. Ei minkään valtakunnan juhlatunnelmaa. Väkisin, jostakin kokeilemisen pakosta nielaistut muutamat, pahanmakuiset huikat. Olin itsestäni ulkopuolella silloin, niin kuin aika monta kertaa läpi nuoruuden. 
 
Mietin, että tätä nuoret tekevät. He kokeilevat tämmöisiä asioita. Tykkäävät tämmöisestä.
 
Sain alas ehkä mukillisen. Tunsin tietysti tulevani kovastikin humalaan. Sen piti tuntua siistiltä, mutta tuntui tahmaisen tympeältä. Luikin kotiin, ja katselin taas itseäni ulkopuolelta. 
 
Tää menis vähän humalassa sen kotiin ja tän äiti nuhtelis tätä. Ajatus tuntui tosi kornilta. Nauratti. Äiti joi niihin aikoihin joka päivä. Kaikenlaisen päihdekasvatuksen mahdolliset auktoriteetinrippeet olivat karisseet jo hyvän aikaa sitten, ja me taisimme kyllä tietää sen hyvin molemmat. Nuhtelu, jos sellaista juuri tuli, tuntui lähinnä vitsiltä. 
 
Toinen yritti hetken olla kapinallinen teini. Toinen hetken olla kasvattaja. 
 
Meillä työnjako oli ihan selvä kaikille. Jos joku roikkuu yöhön asti kapakassa, joku muu ei roiku. Jos kotona on aikuinen bailaaja, ei sinne oikein mahdu enempiä. Jos vanhempi on vaihtanut viihteelle, on vanhemman hommat vielä jonkun hoidettava. Eivät syömisen, pyykkäämisen ja eläinten hoitamisen velvoitteet katoa mihinkään mielihalusta. 
 
Yläkouluvuosina jätin juomiset niihin omppukulauksiin. Se tuntui alueelta, joka ei kuulunut minulle. Joillekin nuorille se kuului, ja joillekin aikuisille. Minä olin noina vuosina vanhempi, kuin koskaan sen jälkeen. 
 
Kaljan ja viinin hajukin tökki. Miksi kukaan haluaisi sitä sössöä vielä silloinkin katsella, kun pääsi kotiovesta helpommille vesille? 
 
Kaverit nauroivat maanantaisin viikonlopun sekoilujaan. Minusta kuulosti tosi tutulta ihan kokeilemattakin. Ei ollut vähäisintäkään halua niihin hommiin, kun riittävän läheltä seurasi näytelmää päivittäin. Ei siinä ollut edes mitään kielletyn hedelmän houkutusta. Ihan arkihedelmä se oli. 
 
Nyt, kahden teinin äitinä, mietin millaisen valtavan riskin äitini on ottanut noina vuosina. Hän on jollakin kummallisella tavalla vain luottanut siihen, että me emme lähde holtittomuuksiin, vaikka hän lähti. Vai onkohan edes miettinyt moista siellä sumussaan? On vähän kammottavaa ajatella, että siinä olisi ollut ihan toisenlainenkin kaista avoinna. Kotoa olisi löytynyt aina juotavaa, eikä kukaan olisi soitellut perään. 
 
Monissa perheissä meni niin päin, että äiti tai isä haki teinin yöllä baarista kotiin, ja pisti nukkumaan. Meillä mentiin toisin päin. Tuntuu mahdottomalta ajatukseltakin, että omani lähtisivät kiertelemään kotikaupunkini pitkäripaisia minun perässäni. Toki toivon, ettei minun tarvitse hakea heitä myöskään vielä ainakaan muutamaan vuoteen. 
 
Juhlin kyllä nykyisin joskus, jos tulee hyvä aihe. Lasten edessä en ota ollenkaan. Näitä pakollisia juomajuhlia, kuten tämä tämänviikkoinen, en harrasta lainkaan. 
 
Vappu meikäläisittäin on jo toistakymmentä vuotta kulkenut samalla kaavalla. Paistan munkkeja ja laittelen simaa. Keittelemme nakkeja ja kylkeen perunasalaattia. Heittelemme muutamat rullat serpentiiniä, ostamme pallot ja kävelemme vappupäivän aamuna torille katselemaan hulinoita. 
 
Tänä vuonna saamme kylään rakkaan ystäväperheen. Porukkaan kuuluu silloin neljä aikuista ja viisi lasta. Samoilla eväillä juhlimme koko sakki: sokerihumala on ihan taattu. 
 
 
(Teksti: Ani, Kuva: Aino Huotari)
 

Kommentoi