Itku, rohkeus ja vapaus

Tunteiden ilmaisemista ohjaavat erilaiset ääneen sanomattomat säännöt, jotka vaikuttavat huomaamatta eikä niiden olemassaoloa tule aina ajatelleeksi. Millaisia sääntöjä siis on ja miten niitä voisi ehkä rikkoa? Kuka saa ilmaista tunteitaan, missä ja miten, ja ennen kaikkea, mitä tunteita? Kulttuurissamme ilo on sallittua ja haluttua; on kiva olla iloinen ja näyttää se. Sen sijaan negatiivisina koetut tunteet ja niiden näyttäminen eivät saa sijaa nykyisessä yhteiskunnassamme. Suru, häpeä ja pettymys viestivät, etteivät asiat ole kuten pitäisi ja toivoisi, ja paljastavat ilmaisijansa haavoittuvuuden. Kuitenkaan surua ja pettymystä ei voi jäädä miettimään itsekseen loputtomasti ja patoamaan tunteita vain itsensä sisään – sieltä loppuu tila. On siis tehtävä tilaa muillekin tunteille.

Surun ja pettymyksen näyttäminen tässä maailmassa, jossa usein ihannoidaan vahvuutta, tehokkuutta ja ahkeruutta, voi olla vaikeaa. Näiden tunteiden näyttäminen julkisesti voi aiheuttaa hämmennystä, eikä niiden näyttämiseen välttämättä osata suhtautua perheessä tai kaveriporukassa. Lisäksi surun ja pettymysten käsittely vaatii myös heiltä – kavereilta ja perheeltä, ylipäätään toisilta ihmisiltä – enemmän kuin positiivisten tunteiden jakaminen; surullinen ja pettynyt tarvitsee kuuntelijan ja lohdutusta. Kuitenkin, kun nämä tunteet uskaltaa päästää pintaan ja näyttää, kohtaa useimmiten ymmärrystä ja saa tukea. 

Vaatii valtavasti rohkeutta kääntää tarkkaavaisuus ympäröivästä maailmasta omaan sisäiseen maailmaan ja vielä enemmän sinne nimeämättömien, epämääräisten tunteiden ja tuntemusten sekaan. On paljon helpompi ja mukavampi peittää nämä ikävät tunteet – jopa itseltään – kuin asettua katseiden alaiseksi tai käydä tutkimaan, mistä jokin epämiellyttävä tunne kumpuaa.

Surun näyttäminen voi olla pelottavaa, koska suru kuten häpeäkin paljastaa asiat, jotka ovat kullekin erityisen tärkeitä ja merkityksellisiä. Useimmiten vain todella tärkeiksi koetut asiat saavat näyttämään surun toisille muissa kuin yleisesti hyväksytyissä yhteyksissä kuten hautajaisissa. Suru siis pääsee ja päästetään usein pintaan vasta, kun se on niin suuri ja voimakas, ettei sitä jaksa enää peittää.

Yhteisöllinen, vapauttava itku

Meistä jokaisella on laaja kirjo tunteita, näyttipä niitä tai ei. Se, miten tunteitaan osaa tunnistaa, uskaltaa näyttää ja miten ne käsittelee, vaikuttaa siihen, millaisena toisille näyttäytyy ja minkälaiseksi oman olonsa tuntee.

Surua on aina käsitelty monin eri tavoin ympärillä olevien ihmisten kanssa; koska surua ei yksin jaksa kantaa, se on jaettava. Oli kyseessä sitten entisaikainen yhteisöllinen rituaali, nykyajan terapiapiiri tai vain arkinen keskusteluhetki, on jaettu suru puoli surua – kuten vanha sananlaskukin sanoo; suru puolittuu, kun sitä ei tarvitse kantaa yksin ja peittää.

Lisäksi tunteiden purkaminen yhdessä, luo yhteisöllisyyttä ja lähentää. Omien tunteiden, niiden vaikeiltakin tuntuvien, paljastaminen vaatii turvallisuutta eli luottamusta siihen, että tulee hyväksytyksi omana itsenään kaikesta huolimatta. Surun näyttäminen herättää muissa kunnioitusta sitä rohkeutta kohtaan, jota tunteidensa paljastaminen ja itsensä avaaminen vaativat. Tähän kunnioitukseen punoutuu samalla kiitollisuutta luottamuksesta, jota omien tunteiden näyttäminen osoittaa, sekä halua auttaa ja tukea tunteiden kanssa.

Oli kyseessä sitten toisille jaettu tai oman sängyn nurkassa pimeässä yksin itketty suru, se vapauttaa mielen ja tekee tilaa muille tunteille ja ajatuksille; mahdollistaa siirtymisen eteenpäin. Kaikkiaan tunteiden ilmaiseminen siis vapauttaa. 

Miten pärjätä ristiriitaisten tunteiden viidakossa?

Tunteet eivät ole aina kovin selviä ja yksiselitteisiä. Usein ne myös kietoutuvat toisiinsa niin, että samalla kerralla voi tuntea niin surua, pettymystä ja onnea tai vaikka iloa, hämmennystä ja vihaakin. Omien tunteiden ymmärtämisen ja käsittelyn kannalta onkin tärkeää näiden toisiinsa kietoutuneiden eri tunteiden ja vivahteiden tunnistaminen ja erottelu.

Tunteiden tunnistamisessa keskeisenä on kieli, sillä tietoisuus ja ajattelu ovat pitkälti kielellistä. Ihmiset ajattelevat kielen avulla ja erottelevat asioita toisistaan nimeämällä niitä. Näin myös omien tuntemusten ja mielialojen tunnistamisessa kieli on keskeinen; erilaiset tuntemukset ja tunteet tunnistetaan ja erotellaan toisistaan kielen avulla.

Kun tunteita on tunnistanut, on niitä helpompi – tai ylipäätään mahdollista – käydä käsittelemään. Keinoja tähän on sitten monia: lukeminen, kirjoittaminen, musiikki kuunnellen tai soittaen, liikunta, kuvataide, keskusteleminen… Tärkeää on löytää oma väylä käsitellä omat tunteensa ja vapauttaa siten tilaa mielessä uudelle.

**

Loppuun tarjoan yhden lempirunoistani moninaisine kielikuvineen, jotka saavat erilaisia tulkintoja ja merkityksiä lukuhetkestä riippuen. Yleisesti ottaen runous pakottaa lukemaan uudelleen ja uudelleen, miettimään, mitä kaikkea nämä sanat voisivatkaan tarkoittaa; eri elämäntilanteessa samakin runo voi saada hyvinkin vaihtelevia tulkintoja. 

Tässä mielessä runot ovat kuin tunnetiloja: tulkinnat muuttuvat ja ymmärtäminen vaatii syventymistä. Näin runojen ”salakielen” purkaminen voi auttaa ristiriitaisten ja kummallistenkin tuntemusten ja tunteiden tunnistamisessa, tulkitsemisessa ja niiden kanssa elämisessä – sen hyväksymisessä, että mikään ei ole yksiselitteistä ja selvää. 

Tähdet

Yön tullen
minä seison portailla kuuntelemassa,
tähdet parveilevat puutarhassa
ja minä seison pimeässä.
Kuule, tähti putosi helähtäen!
Älä astu ruohikolle paljain jaloin:
puutarhani on sirpaleita täynnä.

– Edith Södergran, suom. Uuno Kailas

 

Viliina Silvonen

Kirjoittaja on folkloristiikan tutkija Helsingin yliopistosta. Hän tutkii tunneilmaisua perinteisessä rituaalisessa itkuvirsirunoudessa.

Aiheet: 

Kommentoi